Karhumyrsky
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Kävelin uuden oppilaani luo. Kasvoillani oli poikkeuksellisesti nähtävissä jopa hymyntapainen, olihan seremonia sentään ollut yksi alkaneen loppuelämäni käännekohdista. Kunhan kouluttaisin oman oppilaan, saisin klaanini kunnioituksen ja minua voitaisiin alkaa katsoa kuin yhtä arvostetuimmista sotureista.
Kuitenkaan Villitassu ei vaikuttanut tilanteesta ilahtuneelta. Nuori kissa näytti tarpeettoman jännittyneeltä tilanteeseen nähden, eikä hänen ilmeensäkään ollut yhtään sellainen kuin olin odottanut naaraan saadessa kuulla minun toimivan hänen mestarinaan. Missä siis mättäsi? Eikö hän halunnutkaan olla oppilaani?
Jos niin oli, naaraan oli paras varautua pahimpaan, sillä joka tapauksessa en aikonut osoittaa empatian merkkejä. Kouluttaisin samalla periaatteella Villitassun, kuten ihan kenet tahansa muunkin, joka oppilaakseni sattuisi.
”Nyt kun olet oppilaani, tiedäkin, etten tule kohtelemaan sinua samalla tavalla kuin ennen”, aloitin jyrkästi. Silmäni kapenivat oransseiksi viiruiksi, kun mittailin edessäni seisovaa pilkukasta kissaa. ”Ei enää leikkejä tai pelejä. Olet ottanut juuri elämässäsi ison harppauksen kohti täysi-ikäisyyttä, ja jotta sinusta voisi tulla klaanillesi arvokas soturi, sinun tulee noudattaa tiettyä kurinalaisuutta. Ymmärretty?”
Villitassu korjasi asentoaan suoremmaksi ja nyökkäsi, joten oletin asiani menneen perille. Hyvä. Tunsimme toisemme jo entuudestaan, mikä oikeastaan helpotti minun osuuttani mestarina, sillä tiesin hänen suurimmat heikkoutensa ja vahvuutensa.
”Ensimmäisenä tehtävänäsi on siirtää petisi pentutarhalta oppilaiden pesälle. Päivä on vasta nuori, joten ehdimme vielä kiertää rajat, jos olet oikein nopea”, mau’uin tyynesti. Kohotin sitten hiukan kulmiani ja odotin oppilaan reaktiota.
”Selvä”, Villitassu kuittasi äkkiä ja suuntasi vikkelästi aukion poikki pentutarhalle. Katsoin hänen jälkeensä tyytyväisenä. Tästähän voisi vielä tulla jotakin.
”Kappas, vasta noin puolisen kuuta soturina ja nyt jo mestari”, kuului häijy naukaisu takaani. Äänensävystä pystyin jo päättelemään, kuka puhuja oli.
”Olet vain kateellinen, Turmaloikka”, käännyin kasvotusten minua huomattavasti suurikokoisemman tabbykuvioisen kollin kanssa. Turmaloikka katseli minua ruskeita silmiään siristäen.
”Miksi olisin kateellinen, kun en saakkaan klaanin kummajaista oppilaakseni?” tämä tuhahti pilkallisesti. Avasin kynteni, mutta pakottauduin säilyttämään malttini soturin kanssa. Hän oli vain iso kasa variksenruokaa, eikä minun kynsieni arvoinen.
”Jos tarkoitat kummajaisella erakkosyntyistä, sinuna katsahtaisin peilikuvajaistani”, napautin takaisin samalla mitalla. ”Sillä sinulla ja oppilaallani on enemmän yhteistä kuin uskotkaan – paitsi tietty se, että hän on sinua monin verroin älykkäämpi ja kelvollisempi klaanikissaksi.”
Turmaloikka oli aikeissa sanoa jotakin, kun Villitassu pelmahti yhtäkkiä paikalle. Valkoisen turkin omaava naaras vilkuili vuoron perään minua ja Turmaloikkaa, joka puolestaan mittaili oppilastani pitkin nenänvarttaan.
”Siirsin jo petini. Voimmeko me nyt mennä?” Villitassu kysäisi minulta, vaikuttaen selvästi vaivaantuneelta toisen kollin läsnäolosta. Nyökkäsin nopeasti.
”Mennään vain. Olinkin juuri lopettelemassa varsin sivistynyttä keskustelua klaanitoverini kanssa”, sanoin huomattavan tuohtuneen kuuloisena ja lähdin johdattamaan oppilasta piikkihernetunnelille. Tummanharmaa soturi jäi katsomaan peräämme hännänpää närkästyneesti vääntyillen.
Heti leirin ulkopuolelle päästyämme olikin jo ensimmäisen oppitunnin paikka, kun Villitassu yritti kiriä vierelleni. Pysähdyin saman tien ja käännyin katsomaan oppilastani terävästi, jotta tämä ymmärtäisi tehneensä virheen. Etenkään Surmakynsi ei ollut sallinut oppilaan kulkevan rinnallaan saati sitten edellänsä.
”Mestari kulkee aina ensin”, sanoin painokkaasti, ”oppilas seuraa hänen jäljissään.”
Villitassu luimisteli korviaan epäröivän oloisena, mutta peruutti taakseni. Nyökkäsin hyväksyvästi ja jatkoin matkaa.
Ensimmäinen välietappimme oli ukkospolku. Halusin näyttää oppilaalleni, ettei sen kanssa ollut leikkimistä. En uskonut hänenkään haluavan kokea Pihkatassun kohtaloa täyttä tietämättömyyttään.
Pistävä löyhkä tunkeutui nenääni niin että sieraimiani kirveli. Jostain kaukaa kuului vaimeaa murinaa. Seisahduin noin viiden ketunmitan päähän ukkospolun harmaasta pinnasta. Olin tarkka siitä, ettei Villitassu vahingossakaan mennyt lähemmäksi tuota kuoleman pintaa.
Meni vain hetki ja murina voimistui. Kauempana välkkyi ja kiilsi jokin. Se kulki ukkospolkua pitkin huimaa vauhtia.
Korvani painuivat tahtomattanikin vasten päätäni, kun hirviö juoksi ohitsemme ärjyen. Pakottauduin kuitenkin pysyttelemään rauhallisena. Villitassu vieressäni säpsähti.
”Tuo tuossa oli hirviö”, kerroin toinnuttuani ikävästä kohtaamisesta. Lähdin viemään Villitassua kauemmaksi ukkospolusta, jottei minun tarvitsisi olla koko ajan varuillani puhuessani. ”Oletkin saattanut kuulla niistä Mäntyviikseltä tai klaaninvanhimmilta. Ne ovat pelottavia otuksia, mutta useimmiten harmittomia, ellei eksy niiden reitille. Tiedät varmaankin Pihkatassun? Minttuvarjo kuoli pelastaessaan häntä hirviön kynsistä. Pihkatassu loukkaantui pahoin, enkä missään nimessä halua sinun joutuvan samanlaiseen tilanteeseen, joten muistakin pysyä kaukana ukkospolusta.”
Villitassu ei vastannut, mutta oletin hänen ymmärtävän asian vakavuuden. Esimerkkini oli ehkä säikäyttänyt hänet, mutta parempi niin, kuin että hän lähtisi ominaan ottamaan selvää ukkospolun kauheuksista.
Ohitimme Lehtikuusilaakson ja samoilimme havumetsän läpi. Taivas oli kirjava erilaisista punertavista sävyistä, mitkä syntyivät, kun aurinko alkoi saavuttaa loppuaan matkallaan taivaankannen halki. Saapuisimme parahiksi Hehkulammelle näkemään auringonlaskun.
”Tämä tässä on kierroksemme pää”, naukaisin tullessamme lammen rantaan. Vesi kimalteli kauniisti auringon viimeisissä säteissä. Maisema oli suorastaan henkeäsalpaavan kaunis. ”Palaamme kohta leiriin. Sen jälkeen sinä saat luvan hakea syömistä ja painua yöpuulle, sillä tulen herättämään sinut aikaisin aamusta. Mutta nyt kun olemme täällä, nautitaan pieni hetki ilta-auringosta.”
Istahdin alas ja suljin silmäni hetkeksi. Hento tuulenvire ravisteli turkkiani ja toi nenääni mukanaan uusia tuoksuja. Avasin lopulta silmäni ja suuntasin katseeni lampeen.
En irrottanut katsettani vedenpinnasta kysyessäni Villitassulta seuraavaa asiaa: ”Millainen ensimmäinen päiväsi oli mielestäsi? Olenko minä sittenkään niin kamala mestari kuin ilmeesi antoi tulkita aiemmin aamulla?”
//Villi?
//764 sanaa
