Karhumyrsky
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Heräsin siihen, kun joku rymisteli sisälle pesään. Eikä se joku ollut kuka tahansa, vaan Turmaloikka, joka näemmä oli onnistunut kompastumaan omiin jalkoihinsa hiipiessään peremmälle. Kaiketi hänen yövuoronsa oli jo ohi ja tämä oli päättänyt tulla lataamaan akkuja lopuksi päivää.
”Voisitko mitenkään liikkua enää äänekkäämmin?” murahdin tympääntyneenä ja kömmin istumaan. Turmaloikka oli juuri päässyt omalle vuoteelleen, ja hän mulkoili minua sieltä näreissään.
”Suu tukkoon, töpöhäntä, tai kerron kaikille sinun ja sen oppilaasi viimeöisestä kuutamokeikasta”, kolli uhkasi ruskeat silmät heikossa valossa kiiluen. Kurkkuuni tuntui nousevan kokonainen hiiri. Soturi oli osunut arkaan paikkaan, mutta en missään nimessä aikonut paljastaa sitä tuolle.
”Kerro pois, ei minulla ole mitään salattavaa. Mehän vain harjoittelimme, ja sitä paitsi, Villitassun on totuttava erilaisiin tilanteisiin, kuten vuorokaudenaikojen vaihteluun”, mau’uin niin välinpitämättömän kuuloisesti kuin vain osasin, ja kurkotin sitten sukaisemaan sottaista kylkeäni, josta sojotti karvoja ympäriinsä.
Turmaloikka katseli minua vain. Hänen ilmeensä kertoi enemmän kuin tuhat sanaa, enkä osannut siltikään sanoa, uskoiko tuo sepostukseni vai ei. Sitten hänen katseensa kirkastui, kun tämä tuntui tajuavan jotain. Pelkäsin pahinta.
”Sinulle tulee aika kiire, mestari hyvä. Kohta on jo aurinkohuipunhetki, ja muistelisin Surmakynnen ilmoittaneen aamulla, että sinä johtaisit siihen aikaan lähtevää metsästyspartiota, joka varmaankin odottelee sinua aukiolla kuumissaan”, Turmaloikka virnisti häijysti. En tiennyt, oliko tuon ollut tarkoitus olla jonkin sorttinen solvaus, mutta joka tapauksessa olin kiitollinen kollin tahdittomuudesta. Se pelastaisi tällä kertaa nahkani Surmakynnen kynsiltä.
Siistin nopeasti turkkini ja nousin varovasti ylös vuoteestani. Käännyin vielä katsomaan Turmaloikkaan päin, mutta tabbykuvioinen soturi oli kääntänyt minulle selkänsä ja hautautunut syvälle sammaliin. Siristin hiukan silmiäni, mutta en sanonut enää mitään hiipiessäni pesän poikki aukiolle.
Heti ensimmäiseksi huomasin Villitassun nakkelemassa sammalpalloa itsekseen leirin laidalla. Naaras näytti harjoittelevan sitä vastaan eilen opettamiani taisteluliikkeitä. Ilmeisesti oli siis liikaa pyydetty oppilaaltani, että tämä malttaisi levätä seuraavaan käskynantoon asti.
”Huomenta”, tervehdin saapuessani naaraan kohdalle. Pilkukas kissa nosti katseensa kärsineen näköisestä sammalpallosta minuun, ja hänen kasvoilleen levisi hymy, joka sai perhoset vatsanpohjallani lepattelemaan ympäriinsä.
”Huomenta”, oppilas vastasi hyväntuulisesti. Hänen katseessaan oli tietäväinen pilke. Naaras oli perillä eilisillasta: hän tiesi minun kantaneen tämän takaisin leiriin retkemme päätteeksi. Mikä nöyryytys.
”Nukuit taas myöhään”, Villitassu totesi, enkä voinut olla panematta merkille hänen äänestään kuultavaa huvittuneisuutta. ”Meidän pitäisi olla jo menossa.”
Pudistelin hiukan päätäni. Mietin hetken, mitä sanoisin puolustuksekseni. En kuitenkaan keksinyt mitään sellaista, joka olisi voinut mennä läpi, joten päädyin suosiolla kertomaan totuuden ja säästämään itseni polttelevilta jatkokysymyksiltä:
”En nukkunut koko yönä. Surmakynsi kävi ilmoittamassa minulle, että johdan aurinkohuipunhetkellä lähtevää metsästyspartiota, ja sinä tulet mukaan.”
Villitassu katsoi minua päätään kallistaen. Hän näytti siltä, ettei ollut varma oliko minulla tarpeeksi pätevä syy venyttää harjoituksiamme myöhemmäksi.
”Mukaamme tulevat Hämypilvi, Varjokarva ja Huurrelilja”, sanoin nopeasti, ennen kuin naaras keksisi syyttää minua vielä jostain muusta.
”Ai nuoko tuolla, jotka ovat istuneet uloskäynnin liepeillä jo hyvän aikaa?” Villitassu kysäisi ja nyökkäsi päällään kolmen soturin suuntaan, jotka tosiaankin istuskelivat piikkihernetunnelin lähellä. Tunnistin kissat partioni jäseniksi, ja heistä erityisesti Hämypilvi mulkoili suuntaani kärsimättömän oloisena.
”Aivan, juuri he”, huokaisin ja lähdin tassuttelemaan kolmikkoa kohti Villitassu kannoillani seuraten.
”Pahoittelen viivästystä”, aloitin kohteliaasti, mutta kokeneempien sotureiden ilmeestä osasin jo päätellä, ettei minun kannattanut jatkaa mielistelyä. Siispä menin suoraan asiaan: ”Lähdemme pikimmiten.” Annoin partiolle hännäntöpölläni merkin lähteä liikkeelle, ja työnnyin edeltä piikkihernetunneliin.
”Aina sitä saa odottaa, kun ryhmää vetää päiväuni-ikäinen”, kuulin Hämyliljan maukuvan takanani muille sotureille. Naaraan äänensävy oli kaikkea muuta kuin kunnioittava. En kuitenkaan jaksanut välittää siitä. Olin jo tottunut kuolonklaanilaisten jatkuvaan nälvintään.
Pääsimme viimein Lehtikuusilaakson reunalle. Partioimme hajaantui etsimään riistaa, mutta minä johdatin Villitassun hieman syrjemmälle opettelemaan hetkeksi alkeita, ennen kuin naaras saisi näyttää todelliset kykynsä.
”No niin. Mitä haistat?” tiedustelin oppilaaltani, joka katsahti minuun tyynesti. Hän kohotti hieman kuonoaan ja nuuhki ilmaa keskittyneen oloisena. Odotin hänen vastaustaan kärsivällisesti.
//Villi?
//595
