Karhumyrsky
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Turmaloikka tassutti luokseni omahyväinen virne kasvoillaan. Hän kaiketi huomasi suuttumukseni, vaikka olinkin yrittänyt kätkeä sen oppilaan vuoksi. En tykännyt häviämisestä, enkä etenkään siitä, että joutuisin tarjoamaan muille päivän aterian omalla kustannuksellani. Kirotkoon Pimeyden Metsä jokaisen poikkiteloin tielleni asettuvan hunsvotin.
”Kylläpä minun tekeekin tänään mieli oravaa, mutta olen liian laiskalla päällä lähteäkseni metsälle”, Turmaloikka kieroili ja asettui istumaan viereeni. Hän taittoi paksun raidallisen häntänsä tassujensa päälle ja kurkotti nuolaisemaan lapaansa varsin tyytyväisen oloisena. Yhtäkkiä soturi nosti katseensa minuun, ja virne hänen kasvoillaan leveni entisestään, jos mahdollista. ”Ai niin. Sinähän oletkin tänään vastuussa vatsastani ja siitä, että se pysyy kylläisenä.”
”Jotta sinun vatsasi täyttyisi, olisi minun saatava kiinni kokonainen kettuperhe sitä varten!” Tunsin karvojeni pörhistyvän, mutta pakottauduin pysyttelemään tyynenä. En saanut antaa kollin provosoida itseäni.
”Teillä taisi käydä huono tuuri.” Villisielu asteli oppilaansa kanssa paikalle. Naaraan siniset silmät tuikkivat iloisesti, kun hän pysähtyi kohdallamme ja kohotti katseensa minuun. Olin liian turhautunut kohdatakseni tuota katsetta juuri nyt, joten käänsin pääni nopeasti poispäin ja yritin vältellä häntä.
”Kiva, kiva. Saan kaiketi nyt lähteä? Minulla on vielä reissu metsään tiedossa, ellette sattuneet muistamaan”, murisin hampaitteni takaa ja kävelin kolmikon ohi. Tarkoituksenani oli koettaa onneani jossain päin metsässä, ehkä mahdollisesti joen lähellä. Näin kuumalla ilmalla eläimet kerääntyisivät sinne varmasti juomaan ja hakemaan viilennystä.
”Muista se orava, Karhumyrsky!” Kuulin Turmaloikan huutavan perääni, mutta en vaivautunut vastaamaan. Hän saisi kyllä oravansa – ihan varmasti. Päässäni alkoi punoutua suurenmoinen juoni soturin pään menoksi.
Kun palasin leiriin, oli jo myöhä. Taivas oli tummunut sen verran, että tähdet näkyivät sitä vasten. Tosin, ne olivat kyllä normaalia himmempiä. No, se ei ollut minun ongelmani.
”Sieltä hän tulee!” Turmaloikka loikoili leirin reunalla ja lipoi suunpieliään. Villisielu odotteli vähän matkan päässä hänestä. Hymähdin ja kävelin ensimmäisenä Turmaloikan luo, hän näytti kaipailevan luvattua ateriaansa kovasti.
”Ole hyvä.” Pudotin litimärän oravan kollin jalkojen juureen. Turmaloikka näytti äimistyneeltä.
”Mitä Pimeyden Metsän nimeen? Eihän ulkona edes satanut! Miksi se on näin märkä?” hän ulvaisi tyrmistyneenä ja katsahti minuun ruskeat silmät laajentuneina. Kasvoillani viipyi kylmä hymy, joka oli osoitettu juuri hänelle.
”Oho! En edes huomannut! Toivottavasti se ei haittaa – jokivesi tuo siihen varmasti uudenlaisen maun”, irvailin ja siirryin sitten Villisielun luo, välittämättä taakseni kiroamaan jääneestä Turmaloikasta. Tiputin pienen päästäisen hänen eteensä, ja kävin sitten makaamaan tämän viereen.
Ryhdyin pesemään tassujani verestä samalla kun Villisielu pyöritteli ruokaansa käpälissään ja pohti, mistä kohdasta haukkaisi ensimmäisen palasen. Minulla ei ollut nälkä, joten tyydyin vain seuraamaan sivusta kahden muun klaanitoverini ruokailua.
”Etkö varmasti halua?” Villisielu yritti tarjota minulle pientä haukkua omasta saaliistaan, mutta pudistelin siihen vain päätäni. Kostoni oli ollut mitä suloisin, mutta se oli myös vienyt ruokahalun mennessään.
Laskin leukani etukäpälieni päälle ja huokaisin syvään. Lepuutin silmiäni rauhallisessa leirissä, joka oli meitä kolmea ja yövartiossa olevaa Kalmakuuta lukuun ottamatta tyhjä. Kunhan Villisielu olisi valmis, voisin siirtyä yöpuulle.
//Villi?
//454 sanaa
