Karhumyrsky
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Heräsin ääniin. Outoihin ääniin. Räpyttelin silmiäni ja yritin hahmottaa ympäristöä, mutta kaikki tuntui jotenkin sekavalta. Nousin varovasti ylös ja hiivin aukiolle yrittäen olla herättämättä muita. Vilkaistessani taakseni, tajusin pesän olevan tyhjä. En kai sentään ollut nukkunut pommiin? Ei yhtään minun tapaistani. Luulisi edes Turmaloikan puuttuneen asiaan ihan vain härnätäkseen minua, mutta näemmä hänkin oli jo jalkeilla, sillä tuon peti ammotti tyhjyyttään.
Astelin ulos aukiolle. Leiri oli aavemmaisen hiljainen. Missään ei näkynyt ketään. Ei Surmakynttä ohjeistamassa kierrokselle lähteviä partioita, ei sotureita vaihtamassa kieliä keskenään aukion laidalla… Jokin oli pahemman kerran hullusti. Tämä ei voinut olla oikein.
Ääni kuului taas. Käänsin päätäni sen tulosuuntaan. Kykenin erottamaan epämääräisen äänen puheeksi, ja se tuli oppilaiden pesältä. Siristin hiukan silmiäni ja lähestyin kaatuneen puun toisessa osassa sijaitsevaa pesää. Voisiko se olla mäyrä? Tai kettu? Ei, ei se voinut. Täällä ei haissut veri tai pelko. Mutta jokin tässä silti mättäsi.
Työnsin pääni sisälle pesään. Ei ketään. Mutta puhe jatkui vain. Astelin peremmälle ja vilkuilin kiihtyneenä ympärilleni. Minua alkoi karmia ihan toden teolla. Missä kaikki olivat? Missä Ruostekukka oli? Tai se ärsyttävä Lauhatassu? Tai Villipentu…
Käännähdin ympäri ja säntäsin pentutarhalle. Sekin oli tyhjä. Kurkkuani alkoi kuristaa. Mitä Pimeyden Metsän nimeen täällä oikein tapahtui? Apua! Eikö kukaan täällä osannut auttaa minua? Ei kokonainen klaani voinut vain kadota jälkiä jättämättä!
Ääni jatkui taas. Tällä kertaa ääniä oli useampi ja ne tuntuivat iskevän minuun joka puolelta. Olin näkevinäni pesän perällä hahmon. Sen tuijotus pilkkasi minua, painoi minut maahan. Tunsin kutistuvani. Henkeni salpaantui ja liikkuminen muuttui kankeaksi. Mutta sitten joku lämmin kosketti minua. Katsahdin ympärilleni, mutten nähnyt ketään. Siinä se silti oli. Vaikka minua ahdisti suunnattomasti, kosketus sai oloni tasoittumaan. Minulle oli hyvä olla tässä näin…
Villipennun vieressä! Pomppasin pystyyn ja olin vähällä lyödä pääni kattoon. Uni katosi silmänräpäyksessä ja olin taas omalla paikallani, muiden nukkuvien soturien ympäröimänä. Helpotus oli väliaikainen, sillä muistin pian taas Villipennun, jonka olin tajunnut nukkuvan aivan turkissani kiinni. Mitä tuo kakara täällä teki?
Villipentu kohotti päätään ja katsoi minua hieman unenpöpperöisenä. En tiennyt, kauanko naaras oli ehtinyt olla vieressäni, mutten pitänyt siitä. Viittasin häntä hännäntöpölläni seuraamaan ja kompuroin ulos pesästä. Pentu tepasteli perässäni.
”Mitä sinä oikein ajattelit?” sihahdin hiukka hermostuneena. ”Eivät pennut saa tulla soturien pesään! He eivät ilahdu nähdessään itseään ainakin kolminkertaisesti pienemmän kissanalun hengittämässä iholleen.” Herääminen oli ollut melkoinen sokki, mutten osannut sanoa, olisiko minun pitänyt olla kiitollinen pennulle siitä, että hän oli tullut viereeni nukkumaan. Ilman häntä saattaisin kitua painajaisen kourissa juuri nyt.
//Villi?
//400 sanaa
