Karhumyrsky
Kirjoittaja: Emppu Omppu
Sadepäivät tekivät minut aina uneliaaksi. Nytkin olin nukkunut melkein yli aurinkohuipunhetken, mutta varsin avulias Turmaloikka oli onnekseni päättänyt tulla häiritsemään untani ja piikittelemään aikaansaamattomuudestani. Kollin tarve päästä naljailemaan oli pelastanut minut monelta ikävältä ja jopa kiusalliselta tilanteelta.
Peseydyttyäni ensin, suuntasin aukiolle. Ajattelin käydä tervehtimässä Villisielua ja poikaamme Mustikkapentua pentutarhalla ennen päivän muita tehtäviä.
Sade oli loppunut vasta vähän aikaa sitten, joten en uskonut pisaroita kaihtavan kumppanini hakeneen vielä syömistä. Niinpä koukkasin tuoresaaliskasan kautta ja noukin mukaani kasan päältä rastaan, josta riittäisi varmasti muutama haukku Mustikkapennullekin, joka oli jo opetellut syömään kiinteää ruokaa maidon ohella.
Siirsin pentutarhan suuaukkoa peittävän sammalverhon sivuun ja puskin peremmälle pesään.
Minun ei tarvinnut etsiä kumppaniani kauaa, sillä katseeni hakeutui vaistomaisesti naaraan pedille, jossa tuo juuri nytkin loikoili. Laskin linnun Villisielun eteen, ja nuoren kuningattaren kurkusta kumpusi lämminhenkinen kehräys.
Vaihdoimme muutaman sanan liittyen kumppanini eiliseen retkeen leirin ulkopuolella. Naaras oli viipynyt vähän turhankin pitkään poissa poikamme luota, joka oli minusta kaikkea muuta kuin sopivaa käytöstä emokissalta. Mustikkapentu oli vielä sen verran nuori, että hän tarvitsisi emoaan.
Siksi yllätyinkin, kun Villisielu yhtäkkiä kertoi harkitsevansa toista pentuetta, kunhan Mustikkapennusta tulisi ensin oppilas. Naaras varmasti näki kasvoiltani heijastuvan yllättyneisyyden. Hänen sinisissä silmissään oli tyyni, mutta odottava katse, ja hän ilmeisesti kaipasi sanoja naaman vääntelyn sijaan.
Totta puhuakseni minun oli vaikea kuvitella kumppaniani pentutarhalle. Villisielu oli aina ollut kuin elohiiri, ja jotta hänet olisi saatu lepäämään, tarvittiin ainakin kaksi soturia saamaan tuo pysymään aloillaanaloillaan edes hetki. Minusta naaraalla oli paha tapa suorittaa liikaa, ja olin varma, että jos ei tämä toinen kyseenalainen pentue, niin voimiensa ja jaksamisensa koettelu äärirajoille tappaisi hänet lopulta.
”Ehdimme puhua siitä myöhemminkin”, lupasin hiukan vastahakoisesti ja käänsin sitten katseeni Mustikkapentuun, joka oli malttanut lopettaa leikkinsä hetkeksi ja tulla tervehtimään minua. Kumarruin nuolaisemaan kollipennun päälakea ystävällisesti.
”Hei, isä! Mitä sinulla siinä on?” poikani kysyi ja kurkki jalkani takaa Villisielun pedin vieressä lojuvaan lintuun päin. Kyyristyin pennun tasolle ja hymyilin viekkaasti.
”Se on rastas. Saalis arvoisellesi hurjalle soturille”, mau’uin hieman haastaen. Halusin herätellä pojan metsästäjänvaistoja. ”Mutta en ole varma, onko sinusta vielä siihen…”
Mustikkapennun silmät syttyivät. ”Niin mihin?”
”Pystytkö vaanimaan saalista kuin oikea soturi ja saamaan sen kiinni – se on aika vaikeaa”, sanoin välinpitämättömästi ja kohautin vähän lapojani. ”Ei sinun ole pakko yrittää. Voin myös kutsua Sulkapennun tai jonkun hänen sisaruksistaan koettamaan saalistusonneaan, ellet sinä tahdo.” Ärsytin Mustikkapentua tahallanitahallani. Tiedän – se oli aika halju temppu, mutta pojan oli opittava selviämään yli vastoinkäymisistä ja uimaan vastavirtaan.
Mutta keinoni tepsi: Mustikkapentu pudottautui matalaksi ja tuijotti hervotonta rastasta silmä kovana, hän valmistautui hyppyyn. Samalla hetkellä pentu ponnisti eteenpäin ja laskeutui hieman kömpelösti linnun ohi. Kuitenkin hänen tasapainonsa petti ja kolli kaatui saaliin päälle.
”Se oli hyvä yritys”, myönsin ja tuuppasin pennun kuonollani takaisin tassuilleen. Mustikkapentu vaikutti hiukan pettyneeltä itseensä, mutta surkea ilme katosi hänen kasvoiltaan siinä samassa, kun Villisielu alkoi repiä pienempiä palasia linnusta.
Odotin, että Mustikkapentu sai syötyä itsensä ensin kylläiseksi, ennen kuin kehtasin ruveta kerjäämään tähteitä kumppaniltani. Naaras antoi minulle vähän huvittuneen oloisena toisen rastaan siivistä, mitä aloin kaluta hyvällä ruokahalulla.
Mieltäni kuitenkin kaihersi edelleen se, miten kuningatar oli puhunut haluavansa toisen pentueen. Oliko hän ollut oikeasti tosissaan?
”Millaiselta sinusta tuntui kasvattaa Mustikkapentua?” kysyin nieltyäni ensimmäisen suullisen alas kurkustani. Aioin ensin vähän kuulustella kumppaniani Mustikkapennun ja hänen väleistään, ennen kuin toinen pentue otettaisiin edes puheeksi ruokailun aikana. En halunnut kuulla enää kertaakaan, miten Villisielu oli viettänyt pitkän aikaa poissa pentutarhalta ja jättänyt yhteisen jälkikasvumme kuin nallin kalliolle. Pentujen kasvattaminen vaati kurinalaisuutta ja vastuullisuutta, mutta en ollut varma, löytyikö kumppaniltani kumpaakaan näistä ominaisuuksista.
//Villi?
//572 sanaa
