Karhumyrsky
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Katsoin Villisielua neuvottomana. Miksi hän itki? Eikö nimittäjäisten pitänyt olla hyvä uutinen? Mutta silti hän itki, itki itkemästä päästyään ja lohtua vailla. Minua vaivaannutti; tilanne oli melko kiusallinen – siis tietenkin minun osaltani. En voisi vain antaa hänen nyyhkyttää tuossa silmiään kuivaksi tekemättä mitään asian eteen.
Kun en muutakaan keksinyt, painauduin varovasti kiinni naaraan turkkiin ja aloin sukia hellästi hänen korviaan, aivan kuten muistelin emon tehneen joskus minulle, kun olin ollut surullinen. Villisielu itki yhä, mutta hän tuntui jo rauhallisemmalta äskeiseen verrattuna.
”Haluaisitko kertoa, mikä sinua painaa?” kysyin itkun hiivuttua hiljaiseksi niiskutukseksi. Naaras vapisi hieman, ja hän katsoi minua surullisesti suurilla sinisillä silmillään, jotka olivat yhtä kauniit ja kirkkaat kuin Hehkulampi viherlehden aikaan.
Tuore soturi ei saanut sanaakaan suustaan, enkä halunnut vain tuijotella häntä toimettomana, joten minun olisi keksittävä jotain – ja nopeasti. Irrottauduin kissan turkista, mutta pysyttelin silti hänen lähellään lähtiessäni viemään meitä Hehkulammen suuntaan. Idea oli tullut Villisielun silmistä, jotka usein saivat minut lumoutumaan.
Kuljimme hiljaa; kumpikaan ei avannut suutaan koko matkan aikana. Mutta toisin kuin olisi saattanut olettaa, hiljaisuus ei ollut millään tavalla painostava, vaan enemmänkin tyynnyttelevä ja puoleensavetävä. Juuri sopiva tähän hetkeen.
Saavuimme Hehkulammen rantaan. Istahdin alas ja jäin katsomaan ilta-auringossa kimaltelevaa vettä, joka vyöryi rantaan pieninä aaltoina tuulen tahdissa. Villisielu ei istuutunut, hän liikehti paikoillaan jokseenkin hermostuneen oloisesti, tietämättä miten päin olla. Jokin tosiaan painoi naarasta, eikä hän saanut sanottua sitä ääneen.
”Rauhoitu. En ole enää mestarisi, joten sinun ei tarvitse käyttäytyä kuin ensimmäistä päivää soturikoulutuksessa oleva oppilas”, yritin avata tilannetta vitsillä, mutta se vain sai Villisielun turhautumaan entisestään. Hänen silmänsä kostuivat jälleen kyynelistä, ja epätoivo alkoi ottaa minussa jo valtaa, sillä tunsin itseni täysin hyödyttömäksi.
”Villisielu. Puhu minulle”, nousin lopulta itsekin seisomaan ja käännyin katsomaan häntä. En irrottanut oranssia katsettani tuon silmistä. Halusin saada vastauksia.
//Villi?
//289 sanaa
