Karhumyrsky
Kirjoittaja: EmppuOmppu
En nähnyt tähtiä, ainoa asia, joka loi valoa synkkään yöhön, oli heikosti pilvien takaa kajastava kuu. Katsoin sitä kuin puoliunessa, kuuntelin korvillani pimeyden nielemiä ääniä, muu klaani nukkui sikeästi.
Omatuntoni ei ollut puhdas, sydäntäni painoi yhden kissan katoaminen, mahdollisesti jopa kuolema. Vaikka vihani Lauhalaukkaa kohtaa oli kyltymätön, ja huolimatta kaikesta vääryydestä, jota hän oli tehnyt minua kohtaan, tämä ei ollut oikein. Edes pahin viholliseni ei ansainnut kokea elämänsä päättyvän kaksijalan kädestä. Anelin Pimeyden Metsältä armahdusta, ymmärrystä tekoni motiiville.
Neljännesosakuu sitten Villisielu oli myöntynyt ajatukselle pennuista. Hyvällä onnella noin parin kuun päästä pentutarhalla kuultaisiin uusien pikku tassujen kepeää tepsutusta, ja minusta tulisi ihan oikeasti isä.
”Vieläkö jaksat valvoa?” Villisielun nau’unta tunkeutui ajatuksiini. Käänsin katseeni vaaleaan naaraaseen, jonka turkki hopeutui kuunvalossa.
”Minun täytyy”, sanoin, ”olenhan yövartiossa. Pidän huolta siitä, että kaikki muut sinä mukaan lukien saavat nukkua rauhassa.”
”Vai niin.” Tunsin soturittaren painautuvan itseäni vasten. Hänen kehonsa oli niin lämmin, niin turvallinen, mutta toisaalta myös kovin haavoittuvainen, etenkin nyt, kun hän kantoi uutta elämää sisällään. Elämää, jonka me kaksi yhdessä olimme saatelleet aikaan. Halusin suojella häntä, halusin suojella vereni kantajia, elämän kipinää.
”Milloin siirryt pentutarhalle?” kysyin.
”En vielä vähään aikaan. Varmaankin sitten, kun vatsani kasvaa niin isoksi, että se on vain koko ajan tiellä”, Villisielu vastasi ja naurahti. Minäkin hymähdin vähän.
”Et saa rasittaa itseäsi liikaa, et itsesi etkä pentujen vuoksi”, sanoin ankarasti. Villisielu kuitenkin vain pyöritteli silmiään, aistin hänessä huvittuneisuutta.
”Hyvä on.”
Unohduin tuijottamaan naaraan suuria, sinisiä silmiä. Tiedostin näyttäväni varmasti hölmöltä, mutta en oikeastaan jaksanut enää edes välittää siitä. Vain sillä, mitä tunsin sisälläni, oli väliä. Villisielulla ja pennuilla oli väliä, kaikki muu oli pelkkää utuista hälinää taustalla.
”No niin, sinun täytyy saada unta. Menehän nyt”, naukaisin ja kurkotin sukaisemaan Villisielun otsaa. Kumppanini päästi hiljaisen kehräyksen, jonka jälkeen hän nousi ja palasi takaisin kuusen oksien alle piilotettuun pesään.
Jäin istumaan aukiolle mielessäni Villisielun kuva. Mietin häntä ja tulevia perillisiämme aina varhaiseen aamuyöhön saakka, kunnes minut tultiin vapauttamaan vartiovuorosta ja pääsin nukkumaan lyhyeksi hetkeksi naaraan viereen, ennen kuin hänen täytyi herätä suorittamaan velvollisuutensa mestarina.
//333 sanaa
