Karhumyrsky
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Aamu valkeni sateisena. Henkäysvarjo oli laittanut minut aamupartioon. Minun lisäkseni partiossa oli kolme muuta kissaa: Varjokarva, Kylmäliekki ja Ruostekukka. Varjokarva ja Kylmäliekki olivat toivottaneet minulle vaisut huomenet ennen lähtöä, mutta Ruostekukka ei ollut suostunut katsomaankaan minuun päin. Vihoitteliko naaras yhä minulle Lauhalaukan katoamisesta? Jos asia oli niin, siihen oli tultava muutos.
Kiersimme tuttua reittiä ja aina välillä joku pysähtyi jättämään uudet hajumerkit. Kun tuli Ruostekukan vuoro, hidastin vauhtiani ja jäin kävelemään vanhemman soturin rinnalle. Ruosteenruskea kissa oli naulinnut oranssin katseensa johonkin, jota minä en voinut nähdä.
”Olet varmaankin ylpeä itsestäsi”, Ruostekukka sanoi yhtäkkiä. Se sai minut yllättymään. En ollut osannut odottaa, että naaras avaisi keskustelun. ”Hän on nyt poissa, ja sinä sait naaraan ja terveen pennun. Onnitteluni.”
”Jos kerran olet ylpeä minusta, miksi sitten kuulen katkeruutta äänessäsi?” murahdin.
”Sanoinko muka olevani ylpeä sinusta? Totesin vain, että olet varmaankin itse ylpeä itsestäsi.” Kätkin ärtymykseni kivetettyjen kasvojeni taa. En saanut antaa soturin päästä pääni sisään. En ollut samanlainen idiootti kuin veljeni: helposti manipuloitavissa, liian sinisilmäinen, hyväuskoinen – heikko. Vaan olin häntä parempi, ja sen minä aioin todistaa emollemme.
”Mitä niin hienoa Lauhalaukka sai koskaan tehtyä lyhyen elämänsä aikana, että se kummittelee yhä mielessäsi? Siitä on jo monta kuuta, muisteleminen ei tuo häntä takaisin”, sihahdin hampaitteni takaa. Pidin katseeni edessäpäin, en halunnut hermostuttaa muita partion jäseniä käyttäytymällä aggressiivisesti.
Ruostekukka käänsi katseensa minuun, ensimmäistä kertaa koko partion aikana. Hänen katseensa oli täynnä palavaa, sanatonta raivoa. ”Jos luulet, että olen ylpeä pojasta, joka on tullut enemmän minuun, olet väärässä”, hän puhui pelottavan tasaisella äänellä. ”Ennen kaikkea Lauhalaukasta kasvoi kissa, joka on monin verroin parempi kuin sinä koskaan olet ollut tai tulet olemaan.” Naaraan tukahdutetun vihan kylvämät sanat saivat minut hiljenemään. Vatsani tuntui muljahtavan ympäri, ja minua alkoi heikottaa. Oliko emo pitänyt aina enemmän Lauhalaukasta kuin minusta? Se oli… epäreilua! Niin kauhean epäreilua! Minä olin täydellinen malliesimerkki kuolonklaanilaisesta, voimaa uhkuva ja häikäilemättömän kiero, ja silti Ruostekukka valitsi velipuoleni minun sijaani? Sitä en voinut sulattaa. Tämä oli viimeinen tikki.
Palattuani leiriin, hakeuduin heti Mahlahallan seuraan. Tuntui hyvältä, kun oli joku, jonka luokse pystyi mennä ja puhua omatuntonsa puhtaaksi. Tosin minun omatuntoni oli niin täynnä valonarkoja asioita, joista en voisi luultavasti koskaan puhua kellekään. Se oli taakka, jonka vain minä yksin saatoin kantaa lavoillani.
Mahlahalla vaihtoi muutaman sanan oppilaansa kanssa tämän yön yövartiosta, johon minutkin oltiin haluttu mukaan. Sen jälkeen hän kääntyi minun puoleeni ja kysyi, miten partiossa oli mennyt.
Hetken jo mietin, että kertoisin hänelle Ruostekukan ja minun välisestä sanallisesta kahakasta, mutta tulin sitten toisiin aatoksiin. Uusi minäni oli liian arvokas tahrittavaksi. Jos kolli saisi tietää mitään Ruostekukan syytöksistä, hän saattaisi alkaa epäillä viattomuuttani koko Lauhalaukan katoamistapaukseen. Todellisuudessa kolli oli joutunut kaksijalkojen sieppaamaksi minun vuokseni: olin antanut velipuolelleni väärää informaatiota ja johdattanut tämän suoraan ansaan. Tai no, tavallaan. En minä ollut osannut odottaa, että ne veisivät hänet mukanaan. Olin korkeintaan olettanut niiden höykyttävän Lauhalaukkaa sen verran, ettei hän olisi enää minulle harmiksi, mutta juoneni olikin käynyt paljon paremmin – siis minun osaltani.
”Ihan hyvin. Tosin Ruostekukka syyttää minua yhä Lauhalaukan katoamisesta. Hänen mukaansa minun olisi pitänyt tehdä jotakin, sen sijaan, että lähdin hakemaan apua”, huokasin ja pudistelin päätäni. Mahlahalla kosketti minua myötätuntoisesti selkään hännällänsä. Vaikka äsken lausumani sanat olivat olleet vain osa vääristettyä totuutta, toisen kissan läsnäolo ja välittäminen tuntuivat minusta hyvältä.
”Et olisi voinut tehdä enempää”, kermanvärinen kolli sanoi. ”Kaksijalkoja oli liian monta. Ne olisivat saattaneet viedä myös sinut, tai tulla tänne leiriin. Tavallaan Lauhalaukka pelasti meidät. Kun kaksijalat saivat hänet, ne eivät vaivautuneet tutkimaan reviiriämme pitemmälle.” Minua alkoi ärsyttää, että Mahlahalla oli kääntänyt jutun taas Lauhalaukan eduksi, mutta jos se kerran helpotti hänen oloaan, hyväksyin sen mukisematta. Juuri nyt minulla ei ollut varaa menettää ainoaa ystävääni ryhtymällä vaikeaksi. Tarvitsin Mahlahallaa enemmän kuin koskaan, vaikkakin vain vasta vähän aikaa sitten hän oli ollut minulle pelkkää ilmaa.
Kissat siirtyivät pesiinsä ja valmistautuivat yöpuulle, kun minä ja Mahlahalla jäimme vielä seisoskelemaan ulos. Olihan meidän tarkoituksenamme sentään vahtia leiriä.
Liekkitassu, Mahlahallan oppilas, tuli ulos pesästä juuri sopivalla hetkellä. Naaras nyökkäsi minut lyhyesti, mutta kääntyi sitten mestarinsa puoleen odottamaan jatko-ohjeita.
Olin ollut yövartiossa monet kerrat, mutta tämä poikkesi jonkin verran aikaisemmista. Odotin mielenkiinnolla, mitä Mahlahalla keksisi kertoa ohjattavalleen yövartioinnista.
//Mahla?
//677 sanaa
