Karhumyrsky
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Naaraan tuijotus alkoi käydä jo häiritseväksi. Hän katsoi minua suoraan silmiin, mikä aiheutti kylmiäväreitä selkäpiissäni. Jouduin kääntämään pääni poispäin sillä tilanne kävi vaivaannuttavaksi.
”Miksi sinä tuijotat?” puuskahdin tylysti. Pentu ei näyttänyt hätkähtävänkään. Ihan kuin hän ei olisi kuullutkaan kysymystäni.
Kohotin hiukan kulmiani, ja Villipentu pudisti nopeasti päätään. Katsoin häntä närkästyneenä. Nytkö hän muka kehtasi väittää, ettei ollut tuijottanut minua?
”Itse asiassa kyllähän tuijotat minua!” kivahdin tuolle malttini menettäneenä ja osittain paineen alla murtuneena. Villipenti naurahti vain.
”Ei, itse vain kuvittelet”, pentu kehräsi hyväntuulisena. Pitikö tuo kakara tätä jotenkin huvittavana? No, sitä se ei minusta ollut, ja siispä se saisi loppua tähän paikkaan.
”Onko sinulla nälkä?” kysyin yrittäen johdatella Villipennun ajatuksia muualle, jotta tämä lakkaisi ahdistamasta minua tuijotuksellaan.
”Ehkä vähän”, hän myönsi, muttei irrottanut sinisiä silmiään minusta. Okei? Tämä pentu sai ihoni nousemaan kananlihalle, enkä nauttinut siitä.
”Hyvä. Niin minullakin”, tokaisin käännähtäen äkisti kannoillani ja marssin jäykästi tuoresaaliskasalle. Ryhdyin valikoimaan itselleni saalista.
Villipentu tepasteli vierelleni. Hän katsoi riistakasaa uteliaasti. Sitten hän vilkaisi taas minun suuntaani.
”Haluatko jakaa?” tämä ehdotti pienesti hymyillen. Mutisin jotakin epämääräistä ja valikoin kasan päältä kottaraisen, josta riittäisi syötävää varmasti meille molemmille.
”Mikä ettei”, jupisin puoliääneen ja tassutin leirin laidalle, jossa minulla oli tapana aterioida. Villipentu loikki perässäni.
Laskin kottaraisen maahan ja katsahdin sitten Villipentuun, joka puolestaan katsoi minua. Korvani painuivat epävarmasti luimuun. Tuon naaraan tuijotus sai minut tuntemaan oloni kummaksi. Kuin vatsassani olisi vangittuna perhosia.
”Ota ensimmäinen haukku”, kehotin. Istahdin alas, ja olisin varmaankin kietaissut häntäni tassujeni päälle, kuten useimmilla oli tapana, mikäli se olisi ollut vain mahdollista. Tyydyin vain heiluttelemaan vajaata kehon jatkettani puolelta toiselle hermostuneesti.
Kun Villipentu oli syönyt oman osansa, oli minun vuoroni. Hotkin jäljelle jääneet rippeet melko nopeasti kitusiini, sillä en halunnut jättää naaraalle ylimääräistä aikaa rakkaan harrastuksensa, tuijottelun, parissa.
Hitsi! Villipentu oli jo pääni sisällä. Ei minulla ollut minkäänlaista syytä pelätä tuollaista keskenkasvuista karvapalloa!
Ravistelin päätäni selkeyttääkseni ajatukseni ja pakotin naamani peruslukemille. Tämä typerä pikku leikki saisi päättyä tähän.
//Villi?
//317 sanaa
