Karhumyrsky
Kirjoittaja: EmppuOmppu
”Tietysti voit”, sanoin astuessani heti hänen jälkeensä aukiolle. ”Olemmehan nyt virallisesti pari.” Niin, eikä Lauhalaukka ollut enää sekoittamassa pakkaa.
Villisielu katsoi minua epäluuloisesti, ihan kuin hän ei olisi voinut uskoa juuri kuulemaansa. Soin hänelle mitäänsanomattoman hymyn ja astelin kaatunutta kuusipuuta kohti, jonka alla sijaitsi sekä soturien- että oppilaiden pesä.
Heilani ei kuitenkaan lähtenyt samaan suuntaan kanssani, hän kääntyikin vasemmalle ja suuntasi vielä soturikoulutuksessa olevien nuorempien kissojen nukkumapaikoille.
”Eikö sinua muka enää väsytä?” naukaisin ihmeissäni ja jäin arpomaan soturien pesän suuaukolle. Villisielu huitaisi välinpitämättömästi hännällään.
”Aurinko on jo nousemassa. Parempi vain viedä Pähkinätassun harjoituksiin”, hän tokaisi ja oli aikeissa sukeltaa kuusen oksien sekaan, kunnes pysäytin hänet.
”Minä voin siirtää petisi sillä välin”, lupasin naaraalle. Hetken ajan olin näkevinäni kaihoa hänen suurissa, sinisissä silmissään, mutta se karisi pois sillä samalla hetkellä, kun tämä nyökkäsi nopeasti päätään.
”Se olisi mukavaa. Nähdään myöhemmin!” Villisielu hujahti tummien oksien lomaan niin äkkiä, etten edes ehtinyt vastata hänelle mitään. No, oli minulla parempaakin tekemistä kuin tuijotella hänen jälkeensä jättämää tyhjää kohtaa: minun pitäisi siirtää Villisielun peti keskemmäksi pesää, omani viereen.
Kun työnnyin sisälle pesään, heti ensimmäisenä katseeni käväisi Lauhalaukan hylätyssä pedissä. Kukaan ei ollut vielä vaivautunut raahaamaan sitä ulos, mutta jos vapaaehtoista ei alkaisi löytyä, minä voisin kernaasti ottaa sen tehtävän suoritettavakseni. Siten saisin velipuoleni häilyvän muiston pois mielestäni ja silmistäni – ikiajoiksi.
Tassutin Villisielun pedin luo. Tartuin kuivasta, matoksi tallatusta sammalesta kiinni hampaillani ja ryhdyin vetämään sitä kauemmaksi pesän oviaukosta. Homma oli nopeasti hoidettu: minun piti enää vain asetella se siten, että puolisoni viihtyisi uudella paikallaan takuuvarmasti.
Pöyhin hänen nuupahtaneita petitäytteitään mukavammiksi, ja käperryin sitten niiden päälle testatakseni, oliko työni jälki kelvollista.
Alunperin tarkoituksenani oli ollut vain lepuuttaa lyhyt hetki raskaiksi käyneitä silmäluomiani, mutta hiljalleen, salakavalasti juonien, putosin yhä syvemmälle tiedottomuuden verkkoon, joka liimasi minut sisäänsä ja eristi ulkomaailmasta. Uni oli saamassa minusta vallan…
***
”Karhumyrsky!” Hätääntynyt huuto havahdutti minut. Nostin päätäni ja katsahdin vaistomaisesti pesän suulta kuuluneen äänen suuntaan.
Ovensuussa seisoi vitivalkoisia etutassuja lukuun ottamatta pikimusta kissa, jonka keltaiset silmät olivat kauhusta laajenneet. Minulla meni hetki tunnistaa, kuka oli kyseessä, vaikka olisihan minun hänet pitänyt tietää, jos ei vuodenaikojen kokemuksesta niin sitten tuon erikoisesta värityksestä.
”Villisielu on poikinut!” Hehkuaskel oli jäykkä kuin kivi. Hänen jokainen karvansa oli noussut pystyyn, ja hän näytti hurjistuneelta siileltä.
”Poikinut?” yskäisin epäuskoisesti. Oliko naaras muka ollut tiineenä koko tämän ajan – täysin minun tietämättäni? Siltikään en ymmärtänyt tuota paniikkia parantajakissan keltaisissa silmissä, joiden katse poukkoili villisti ympäriinsä.
”Niin! Poikinut!” hän naukaisi kireästi. ”Ja hän on menettänyt paljon verta. Mutta saitte terveen pojan. Tule tervehtimään häntä!” Sen sanottuaan Hehkuaskel kiepahti kannoillaan ja pyyhälsi ulos pesästä kuin tuli hännän alla.
Olin silmänräpäyksessä taas tassuillani. Tosin, minun ei tarvinnut edes nousta, vaan olin ollut jalkeilla jo valmiiksi. Outoa, muttei mitään sellaista, mistä kannattaisi huolestua. Nyt tärkeintä oli Villisielu ja tuoreet jälkeläiseni.
Ravasin ryhdikkäästi lumen peittoon jääneen aukion poikki pentutarhalle. Se, mikä kuitenkin kiinnitti huomioni matkan aikana, oli puhdas hanki, joka näytti siltä, ettei kukaan ollut astunut sille tassullakaan. Ihmettelin sitä syvästi, sillä olihan Hehkuaskel juuri juossut tästä pentutarhalle minun edelläni.
Työnnyin kahden kiven välistä sisälle hämärään pesään. Minulla ei ollut vaikeuksia nähdä, missä kumppanini vuode sijaitsi, mutta jostain syystä, aina kun liikuin eteenpäin, pesän seinät tuntuivat liikkuvan mukanani. Kiersin pesää ympäri oman aikani, kunnes seinät viimein kapenivat ohueksi käytäväksi, jonka päässä erotin valkean ja mustan kirjavan kissan hahmon.
Astelin varovasti lähemmäksi, sydän pomppi rinnassani kuin hurjistunut pesukarhu. En onnistunut tavoittamaan armaani sinistä katsetta, sillä se oli kohdistettuna johonkin, mikä oli piilossa naaraan selän takana.
Minua hermostutti epätavallisen paljon. Lisäksi minua piinasi paha aavistus, jokin tässä ei nyt tuntunut oikealta.
Kurkistin Villisielun selän yli ja sillä samalla hetkellä tunsin, kuinka sydän lakkasi rimpuilemasta rinnassani, koska niin kamalaa oli se, mitä näin seuraavaksi. Suuret, häijyt, kirkkaansiniset silmät tuijottivat suoraan sisimpääni. Pentu, joka näytti aivan Lauhalaukalta, katsoi minua kierosti hymyillen.
Säikähdin niin, että minulta pääsi matala murahdus ja loikkasin ainakin noin hännänmitan verran ylöspäin. Jostain syystä kuitenkaan en lyönyt päätäni kattoon, ihan kuin sitä ei olisi ollutkaan.
”Karhumyrsky.” Villisielu oli nyt kääntänyt tyhjän katseensa minuun. Vaikka hänen ilmeensä oli yllättävän tyyni, tämän äänestä kuulsi närkästys. Mitä minä olin muka tehnyt?
”Karhumyrsky! Avaa silmäsi!”
***
Minulta kului hetki karistaa unen kauhut silmistäni. Mutta kun sain silmäni tottumaan kirkkauteen, niiden eteen siirtyi uusi varjo, jonka olisin tunnistanut missä vain.
”Villisielu?” haukottelin ja kohtasin hänen tuiman katseensa.
”Kauanko olet oikein nukkunut? Nyt on jo melkein yö, ja sinä vain vedät hirsiä?” Villisielu ei oikeastaan kuulostanut vihaiselta, ehkä jopa vähän huvittuneelta, vaikka antoikin synkeän ilmeensä puhua toista.
”Siirsin vain petisi uudelle paikalleen ja…” En ehtinyt jatkaa lausetta, koska Villisielu keskeytti minut.
”Päätit sitten ottaa torkut sen päällä?”
Kasvojani poltteli nolostuksesta. Nyt kun tarkemmin ajattelin, niin toden totta: niinhän siinä oli päässyt käymään.
”Ehkä.” Kompuroin itseni nopeasti ylös ja siirryin pois Villisielun pediltä. Naaras tuhahti mukamas kovinkin loukkaantuneena.
Huokasin syvään ja laahustin ulos pesästä. Kuulin Villisielun maukuvan jotakin perääni, mutta en välittänyt jäädä kuuntelemaan, mitä hänellä oli sanottavanaan. Tarvitsin nyt vain raitista ilmaa.
Ulkona oli jo pimeä. Epätavallista oli, ettei taivasta valaissut yksikään tähti. Se oli kieltämättä outoa, mutta miksi minun pitäisi siitä jaksaa välittää.
Tassutin pienelle lammelle, jonka pinnalla kellui muutama satunnainen lehti, jotka olivat muuttaneet väriään vihreästä punaisen ja keltaisen sävyihin. Lehtikato ei ollut enää kaukana, pian klaanissa olisi taas pulaa ruoasta ja tuoresaalita pitäisi alkaa säännöstelemään.
Kumarruin latkimaan raikasta vettä janooni. Juuri kun olin saanut juotua kurkkuni taas kosteaksi, kuulin takaani askelia.
Käännyin katsomaan Villisielua, joka käveli varovasti vierelleni. Hänenkin katseensa käväisi tähdettömässä taivaassa, kunnes se taas laskeutui minuun ja lampeen takanani.
Istuuduin ja annoin lapojeni painua alas. Villisielu teki samoin.
”Miten harjoituksissa meni?” kysyin katkaistakseni vallinneen hiljaisuuden.
//Villi?
//916 sanaa
