Karhumyrsky
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Pohdin vastaustani tarkkaan. Tosiaan, Tuhkajuovan pennuista tulisi oppilaita samaan aikaan Mustikkapennun kanssa. Ja jos hyvin kävisi, joku heistä kolmesta saattaisi olla minun tuleva oppilaani.
Ikävöin mestarina olemista. Siitä oli jo pitkä aika, kun olin saanut käydä herättelemässä Villisielua oppilaiden pesällä ennen auringonnousua ja suunnitella sitten iltamyöhään seuraavan päivän harjoituksia. Mutta se kaikki oli ollut vaivan arvoista: oppilaastani oli tullut hieno lisä sotureihin, ja vielä hienompi emo.
En tuntenut Tuhkajuovaa tai tämän pentuja kovin hyvin. Mutta mikäli pennut tulivat yhtään emoonsa, heiltä odotettaisiin suuria asioita. Erityisesti Sulkapentu ja Sähköpentu vaikuttivat lupaavilta tapauksilta, ei hiljaisemmassa Sinipennussakaan ollut mitään moitittavaa, hän vain ajatteli ennen toimimista ja luotti älyynsä voiman sijasta.
”Hankala sanoa”, tokaisin lopulta. ”Ehkä Sähköpennun. Yleensä naaraat ovat turhan tuliluontoisia, ja haluan päästä helpolla.” Sanani oli osittain tarkoitettu vitsiksi, mutta niissä piili myös totuuden siemen. Villisielu oli omana aikanaan ollut hyvin vaikea tapaus. Jos nyt saisin oppilaan, halusin mahdollisimman tasaluontoisen ja kuuliaisen nuoren kissan työstettäväkseni, enkä mitään itsepäistä nipottajaa.
Mahlahalla nyökkäsi ja vilkaisi sitten nopeasti omaa oppilastaan, joka istui vähän matkan päässä, lähempänä sisäänkäyntiä. Olin ollut aikeissa kysyä häneltä saman kysymyksen, jonka hän oli esittänyt minulle, mutta muistin vasta Liekkitassun nähdessäni, että kollilla oli jo oppilas.
”Toivon todella, että Mustikkapentu saa jonkun osaavan kissan mestarikseen”, sanoin hieman mietteliäänä. ”Sinä olisit hyvä mestari. Harmi vain, että sinulla on jo yksi nuori koulutettavana.” Ehkä olin sanonut sen vain mielistelläkseni kollia, mutta jos totta puhuttiin, kyllä minä olisin saattanut antaa poikani hänen siipiensä suojaan, etenkin nyt, kun tunsimme toisemme paremmin.
”Klaanissa on monia osaavia kissoja”, Mahlahalla naukaisi ja hymyili hennosti. ”Eiköhän Mustikkapentu pääse hyviin tassuihin.” Hymyilin vähän takaisin. Se ei oikeastaan tuntunut enää niin kauhean pakonomaiselta kuin joinakin kertoina. Olin alkanut todella pitää Mahlahallasta, ja uskoin, että olin saanut soturista itselleni elinikäisen ystävän.
”Jos saisit valita, eläisitkö koko loppuikäsi perheettömänä mutta muuten elämässä menestyneenä soturina, vai sinulla olisi rinnallasi joku, jota rakastat, ja monta jälkikasvua?” tunsin itseni jälleen oppilasikäiseksi esittäessäni näinkin lapsellisen kysymyksen. Minua alkoi kaduttaa, että olin mennyt kysymään jotain niin typerää, ja pelkäsin Mahlahallan alkavan pilkata minua. Purin kevyesti hammasta ja odotin jonkinlaista vastausta.
//Mahla?
//341 sanaa
