Karhumyrsky
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Asetuin pitämään silmällä klaanin tekemisiä tavanomaiselle paikalleni leirin laidalla. Huomasin oppilaani Villitassun aterioivan vähän matkan päässä. Hänellä näytti olevan hyppysissään tuoresaaliskasasta poimittu lintu.
Olimme palanneet harjoituksista vasta muutama hetki sitten, ja näemmä naaras oli ottanut neuvostani vaarin ja päättänyt lepuuttaa jäseniään ennen illan ohjelmanumeroa. Itse olin liian hermostunut syödäkseni mitään, joten tyydyin vain katselemaan Villitassun syömistä.
En osannut sanoa, oliko oppilas tästä yhtä tolaltaan kuin minä, vai pitikö hän tätä oikeasti hyvänä ideana. Ilta päättyisi joko katastrofiin tai sopuun. Toivoin todella sen olevan jälkimmäinen vaihtoehto.
Villitassun huomio linnusta herpaantui kun ärsyttävä velipuoleni saapui paikalle. Hänkin kantoi mukanaan lintua, ja oli ilmeisesti aikeissa liittyä naaraan seuraan. Syvältä kurkustani kumpusi matala, pahaenteinen murina, jonka onnistuin vain vaivoin tukahduttamaan ollakseni kiinnittämättä tarpeetonta huomiota itseeni.
Seurasin sivusta kaksin jutustelua. Heillä näytti olevan hauskaa yhdessä. Villitassukin hymyili enemmän Lauhatassun seurassa, kuten kaikki muutkin – paitsi minä. Oliko tuon äpärän pakko tunkea kuononsa joka paikkaan? Villitassu kuului minulle –
Säikähdin hieman itsekin omia ajatuksiani. Naaras oli aiheuttanut minussa varsin voimakkaita tunnereaktioita ennenkin, mutta tämä oli jotain täysin uutta. Ei ketään voinut omistaa. En minä omistanut Villitassua – eikä kukaan omistanut minua. Mutta silti minua kismitti suunnattomasti nähdä velipuoleni pörräämässä oppilaani ympärillä.
Levitin kasvoilleni aidoimman oloisimman hymyni ja tuppauduin nuorten väliin. Lauhatassu katsahti minuun kirkkaansiniset silmät hämmennystä täynnä, Villitassu vain lähinnä mulkoili minua. Nyökkän aavistuksen velipuolelleni, mutta katsoin suoraan hänen ohitseen. Hän ei ollut minulle mitään. Vain inisevä itikka, jonka voisi liiskata helposti yhdellä tassullakin.
”Hei, Villitassu”, tervehdin reippaasti ja siirsin katseeni valkean kissan sinisiin silmiin. ”Ajattelin, että voisimme lähteä jo. Ehdimme paremmin näkemään auringonlaskun.”
Oppilas katsoi minua kyseenalaistavasti ja vilkaisi sitten jalkojensa juuressa lojuvaan linnunraatoon. ”Minulla on kylläkin ruoka kesken vielä”, hän tokaisi.
Purin kevyesti hammastani ja nyökkäsin. Tämä ei ollut mennyt ihan suunnitelmien mukaan.
”Hyvä. Ei siinä mitään, syö se vain loppuun rauhassa ja mennään sitten”, naukaisin nopeasti. Huiskin hännäntöpölläni puolelta toiselle hermostuneesti. ”Minä menen jo piikkihernetunnelille odottamaan. Nähdään kohta siellä.”
Korvannipukat nolostuksesta kuumotellen lähdin marssimaan uloskäynnille. Tunsin kaksikon katseet turkissani. Ihoni hikosi paksun karvapeitteen alla ja vatsassani myllersi. Silmäni vetistivät, ihan kuin olisin ollut aikeissa purskahtaa itkuun hetkenä minä hyvänsä – mutta en ollut.
Kuljin tunnelin läpi sydän tykyttäen ja rinta kuin tulessa. Jäin istumaan leirin ulkopuolelle.
Toivoin Villitassun tulevan kohta. Olin liian levoton istuakseni pitkiä aikoja yhdessä kohtaa, siispä pyrähdin vähän väliä jaloilleni ja kävin kiertämässä pikku mutkan jossain, palaten sitten takaisin samalla paikalle odottamaan oppilastani.
Lopulta Villitassu pelmahti ulos piikkihernetunnelista. Hänen pilkukas turkkinsa oli huolellisesti suittu ja se kiilsi kauniisti auringon heikossa kajossa. Nielaisin kurkkuuni jumittuneen palan alas ja olin salamana ylhäällä.
”Mennäänpäs sitten”, rykäisin ääntäni ja viittasin naarasta seuraamaan.
Olin aikeissa tiuskaista Villitassua palaamaan taakseni, kun tuo yhtäkkiä ilmestyi kävelemään vierelläni, kunnes muistin lupaukseni: tänä iltana olisimme ystäviä, emme oppilas ja mestari.
”Saitko varmasti syötyä?” kysäisin jossain välissä matkaa, yrityksenäni viritellä välillemme jonkinlaista keskustelua.
”Sain. Etkö sinä syönyt mitään?” Villitassu vilkaisi minua uteliaasti. Korvannipukoitani kuumotti jälleen. Hänen katseensa sai turkkini kihelmöimään ihan niin kuin siinä olisi ollut muurahaisia.
”Ei ollut nälkä. Syön myöhemmin”, onnistuin kakistamaan. Minua hävetti soperrukseni. Jos olisin ollut hänelle täällä mestarina, olisin voinut kuitata keskustelun käydyksi tuimalla katseella, mutta nyt minun ei auttanut kuin vain yrittää opetella puhumaan joutavia – kuten ystävät kaikesta päätellen tekivät.
Olisimme pian perillä. Näin Hehkulammen kimmellyksen tänne saakka. Vedin syvään henkeä ja yritin saada niskakarvani siloittumaan. Pystyisin tähän kyllä. Olinhan sentään soturi. Minun piti näyttää mallia nuoremmille.
Nousin erään kannon päälle ja tähystin lammelle päin, joka avautui noin muutaman kymmenen ketunmitan päässä edessämme. Villitassu nousi rinnalleni. Hänkin katseli kimaltelevaa vettä.
”No, täällä ollaan”, sanoin hiljaa ja pidin katseeni jossain näkymättömässä. ”Mitä haluaisit tehdä?”
//Villi?
//585 sanaa
