Karhutassu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
“Pyydätkö sinä tosiaan minun apuani?” Ruostekukka katsoi minua yllättyneenä. Puoliksi kaluttu hiiri lojui hänen tassuissaan sivuutetuksi tulleena.
Huiskin hännälläni närkästyneenä. Inhosin sitä kun jouduin myöntämään tappioni emolle. “Juuri niin. Kyllä minä pyydän”, sihahdin hampaitteni takaa. Vilkaisin nopeasti ympärilleni toivoen ettei kukaan kuullut keskusteluamme. “No, suostutko vai etkö?”
Naaraan oranssit silmät tutkailivat minua pitkään, oletettavasti hän oli jäänyt pähkäilemään, mitä vaatisi minulta vastapalveluksena. “Minulla on tänään metsästyspartio iltahämärän aikaan. Hommaa minulle saalista, niin minä autan sinua.” En voinut olla panematta merkille emon omahyväistä äänensävyä. Hän tiesi että minun olisi pakko suostua, mikäli halusin naaraan apua. Raivostuttavaa.
“Sovittu?” hän kohotti kulmaansa kysyvästi.
Tukahdutin huokauksen. “Sovittu. Minne tuon saaliin?”
“Ei sinun tarvitse tuoda sitä mihinkään. Minä etsin sinut”, soturitar naurahti ja näpäytti minua nenälle hännällään. Kavahdin vaistomaisesti kauemmaksi naaraan kosketuksesta. “Enhän toki halua uuvuttaa rakasta poikaani läkähdyksiin asti.”
“Miten jalomielistä”, tupisin hiljaa Ruostekukan käännettyä jo selkänsä minulle ja suunnattua hiirensä kanssa muualle. Istahdin alas ja ryhdyin pesemään turkkiani.
Syy miksi olin alentunut pyytämään emolta apua oli hyvinkin yksinkertainen: taistelu erakoita vastaan oli ollut osaltani täysi pettymys ja halusin hioa liikkeitäni seuraavaa Surmakynnen kanssa pidettävää harjoitustuokiota varten, jotta hänen ei tarvitsisi kirota minua tarpeettoman monta kertaa Synkkään Metsään. Minusta tulisi hyvä Kuolonklaanin soturi, ja hän tajuaisi sen kyllä ennen pitkää.
“Hei”, hento naukaisu kuului viereltäni. Käännyin katsomaan vaalean punaruskeaa naarasta, jonka vaaleanruskeissa silmissä oli ystävällinen tuike. “Haluaisitko jakaa tämän kanssani?”
Räpyttelin silmiäni hämmästyneenä Minttutassun tarjouksesta ja katsoin hänen kannattelemaansa oravaa. Yleensä kukaan ei viitsinyt pyytää minua syömään kanssaan, joten lounastin usein yksin, eikä minulla oikeastaan ollut mitään sitä vastaankaan. Kun olin yksin minulla oli paremmin aikaa setviä ajatuksiani.
“Joo. Tai siis, ihan miten vain”, vastasin yrittäen kuulostaa mahdollisimman välinpitämättömältä ja kohautin lapojani. “Jos välttämättä tahdot.”
Minttutassun viikset värisivät vähän tämän laskiessa tuoresaaliinsa maahan. Hän vilkaisi minuun ohimennen ja repäisi sitten itselleen palasen, jota ryhtyi jauhamaan huolella. Pälyilin hänen suuntaansa hieman epävarmana, ikään kuin peläten naaraan yrittävän vetää minua höplästä. Lopulta rohkaistuin nappaamaan myös itselleni suuhunpantavaa oravasta.
“Etkö ollutkin mukana siinä partiossa, joka taisteli niitä erakoita vastaan?” Minttutassu kysyi äkisti. Olin vähällä nielaista juuri pureskelemani ruoan väärään kurkkuun. Kuiva yskänpuuska pääsi karkaamaan suustani. Tästä omaan ateriaansa tukehtumisesta oli tulossa jo ikävä tapa.
Rykäisin nopeasti ääntäni. En mielelläni puhunut asiasta, etenkään hyvänpäiväntutuille. Mutta toisaalta Minttutassu oli ensimmäinen koko klaanista joka oli osoittanut minulle minkäänlaista toverillisuutta ehdottamalla riistan jakamista, joten ehkäpä voisin tehdä poikkeuksen tässä tapauksessa.
“Kyllä olin”, sanoin ja kurkotin ottamaan oravasta uuden haukun. Tällä kertaa olin valmiina, jos naaras aikoisi laukaista jotakin yllättävää ilmoille.
“Se mahtoi olla melkoinen kokemus”, hän maukui haaveilevasti. “Millaista siellä oli? Kuinka moni kuoli? Saitko taisteluarpia?”
Nielaisin. Tämä alkoi tuntua enemmänkin panttivangin kuulustelulta kuin kahden pesätoverin väliseltä kepeältä jutustelulta ruokailun lomassa. Yritin kuitenkin ryhdistäytyä. Ehkä saisin Minttutassusta joskus liittolaisen itselleni.
“Siellä oli kovin… veristä. Ja raakaa. Ei kuka tahansa kestäisi katsella sellaista murhenäytelmää yrjöämättä. Mutta minäpä en olekaan kuka tahansa. Jakelin niille saastoille iskuja armoa antamatta, säästelemättä verta”, sepitin. Saatoin ehkä värittää juttuani hieman, mutta totuus taistelumenestyksestäni erakoiden kanssa oli kaikkea muuta kuin päivänvalon kestävää. Ja olin aika varma, ettei Minttutassukaan halunnut kuulla siitä, miten melkein liiskaannuin valtaisan erakkokollin takamuksen alle.
Hetken ajan luulin jo ettei naaras uskoisi minua. Tai ehkä hän ei uskonutkaan, mutta halusi olla minulle mieliksi. Se jos mikä oli todella epäkuolonklaanimaista. Täällä pärjäsi ajattelemalla vain ja ainoastaan itseään.
“Oho! Kuulostaapa jännältä!” hän henkäisi. Olin jo pääsemässä vauhtiin, kun tajusin joukon kissoja kerääntyneen lähelle leirin uloskäyntiä. Yksi näistä kissoista oli Ruostekukka, ja hän katsoi minuun päin merkitsevästi.
Nousin nopeasti ylös. “Minun on mentävä. Nauti ateriastasi”, tokaisin Minttutassulle ja lähdin lönköttelemään partion suuntaan. Tunsin oppilaan katseen turkissani kun ohitin vaivihkaa Luminenän johtaman metsästyspartion ennen kuin se ehti lähteä liikkeelle. Heti leirin ulkopuolella pinkaisin juoksuun ja yritin saada minun ja partion välille etäisyyttä, jotta voisin kaikessa rauhassa ryhtyä jäljittämään saalista. Toivoin todella, että Ruostekukka pitäisi sanansa.
Odotin emoa syvemmällä metsässä. Vieressäni kivellä lepäsi pulska jänis, jonka olin onnistunut muutaman epäonnistuneen väijytysyrityksen tuloksena nappaamaan. Emo saisi luvan tyytyä siihen.
Liikahdin kiven päällä hieman hermostuneena. Käpäläni alkoivat hiljalleen kohmettua, eikä ruosteenruskeata naarasta näkynyt tai kuulunut missään. Ehkä hän oli sittenkin vedättänyt minua, tai joku muu oli jo tarjoutunut saalistamaan hänen puolestaan, eikä edes vaivautunut tarkistamaan olinko minä saanut mitään.
Juuri kun olin kiroamassa Ruostekukkaa Synkkään Metsään, huomasin liikettä metsässä. Kaksi silmää kiilui laskevan auringon kajossa, ja lopulta ruosteenruskea kissa asteli näkyviin. Hänen katseensa hakeutui vaistomaisesti kivellä elottomana retkottavaan jänikseen ja tyytyväinen virnistys levisi tuon kasvoille.
“Kappas. Sinähän osaat saalistaa”, hän hyrisi huvittuneena ja tassutteli lähemmäksi. Nousin seisomaan hyvilläni siitä etteivät jalkani olleet jäätyneet kiinni kiveen. Sen jälkeen tarrasin jäniksestä kynsilläni ja heivasin sen alas kiven päältä. Emo ihasteli sitä samalla kun itse loikkasin saaliini perässä lähestulkoon koskemattomalle hangelle.
“Sait saaliisi. Nyt on minun vuoroni”, sanoin tiukasti ja tuijotin Ruostekukkaa haastaen. Naaras käänsi oranssin katseensa minuun.
“Tietysti. Mitä haluat oppia?” hän kysyi.
Mietin hetken. “Kuinka voin voittaa vastustajani?”
Ruostekukka pärskähti. Se sai minut tuntemaan itseni typeräksi pikku pennuksi, joka oli juuri kysynyt jotakin sellaista mikä pitäisi jo tietää.
“Luulin Surmakynnen oppilaan kykenevän vastaamaan tuohon”, hän tuhahti, istahti takamukselleen ja taittoi sitten häntänsä käpälilleen. Siristin hieman silmiäni. “Mutta hyvä on. Fyysinen voima ei selvästikään ole vahvuuksiasi”, tuo totesi ja katsoi minua pitkin nenäänsä. “Siksi sinun onkin opittava turvautumaan älyysi. Laitettava vastustajasi taistelemaan itseään vastaan. Murskattava hänet psyykkisesti. Ymmärrätkö?”
Nyökkäsin vähän. “Entä miten minä sen teen?”
Ruostekukka piti lyhyen tauon. Sitten hän pudisteli pienesti päätään ja huokaisi. “Meillä on kosolti työtä tiedossa, mikäli haluat tulla soturiksi, josta joku saattaisi olla ylpeä”, hän naksutteli kieltään. “Tämä on toki täysin kiinni siitä, haluanko auttaa sinua.”
Hiljainen, matala murina kumpusi syvältä kurkustani. Emmehän olleet aloittaneet vielä ensimmäistäkään kertaa ja tuo yksi kissankuvatus suunnitteli jo sitä, mitä aikoi pyytää mahdollisilla tulevilla kerroilla vastapalvelukseksi. En pyydystänyt sitä jänistä tätä varten.
“Jutellaan siitä myöhemmin. Mutta sinä lupasit auttaa minua jänistä vastaan. No, minä toin sinulle jäniksen. Missä sinun vastapalveluksesi viipyy?” napautin. Ruostekukka katsoi minuun hitaasti.
Minunkin kärsivällisyydelläni oli rajansa. Ja se raja oli juuri tulossa vastaan. En sietäisi katsella emoni vastenmielisiä kasvoja enää kauaa.
Ruostekukka tuhahti. “Ihan miten vain. Ehdin jo muuttaa mieltäni. Kiitos jäniksestä”, naaras maukui muina kissoina, nappasi jänistä toisesta takakoivesta kiinni ja lähti raahaamaan sitä leirin suuntaan ihan kuin äskeistä keskustelua ei olisi koskaan käytykään.
Silloin minulle riitti. Syöksähdin naaraan perään raivoisasti ulvahtaen. Hetken ajan ehdin kuvitella tuntevani naaraan pehmeän karvan kynsissäni, mutta Ruostekukka oli nopeampi ja heitti jäniksen päälleni. Raskas ruho tömähti suoraan kasvoihini ja hyppyni päättyi lyhyeen. Lysähdin maahan typertyneenä. Heittikö hän minua juuri jäniksellä?
“Kuten sanoin”, Ruostekukka kumartui sihahtamaan korvaani, “käytä päätäsi, älä jalkojasi.” Sitten hän otti jäniksen mukaansa ja katosi metsän siimekseen.
Kömmin istumaan. Pääni oli yhä pyörällä törmäyksestä raadon kanssa. ’Käytä päätäsi’. Ehkä Ruostekukka ei ollutkaan kummoisempi opettaja.
Toivuttuani iskusta lähdin tassuttelemaan leiriin. Minun olisi yritettävä keskittyä ajattelemiseen raa’an voiman sijasta. Kenties voisin vielä yllättää Surmakynnen iloisesti seuraavissa harjoituksissa.
//Joku?
//1116 sanaa
