Karhutassu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
”Karhutassu, keskity!” Onnistuin väistämään vain vaivoin erakkokollin hyökkäysyrityksen. Surmakynnen ei ilmeisesti kestänyt katsella toikkarointiani kauemmin, sillä hän oli jo kollin kimpussa ja pusersi tämän maata vasten. Hän kohotti käpälänsä ja sivalsi kynsillään tappavasti kissaa kaulaan. Erakon tummanharmaa turkki värjäytyi punaiseksi sen omasta verestä.
Surmakynsi käännähti katsomaan minua keltaiset silmät viiruiksi vetäytyneinä. “Etkö ole oppinut minulta mitään? Pysy aina valppaana!”
Nyökkäsin häpeissäni siitä että jo ensimmäisen oikean taisteluni aikana olin joutunut turvautumaan mestarini apuun. En muutenkaan tuntunut olevan Surmakynnen suosiossa, joten jatkuva takapakki niin harjoituksissa kuin tositoimissakin vain repi välillämme olevaa railoa suuremmaksi. Halusin näyttää Surmakynnelle, että minusta oli johonkin. Että minusta olisi Kuolonklaanin soturiksi. Ja että en olisi täysi pettymys – sellaisena hän minua tuntui pitävän.
Samassa tunsin hampaat takajalassani ja suustani karkasi yllättynyt ulvahdus. Kiepahdin ympäri nähdäkseni kuka oli käynyt kimppuuni ja näin pienikokoisen valkean- ja oranssin kirjavan kissan pureutuneen kiinni koipeeni.
“Irti siitä!” sihahdin sylki lentäen. Kissa ei kuitenkaan halunnut ottaa neuvosta vaaria vaan tiukensi otettaan entisestään, joka sai kasvoillani aikaan sen, että ne vääristyivät tuskaiseen irvistykseen. Synkän Metsän tähden, oliko sillä piikkejä hampaiden tilalla!
“Etkö kuullut, rääpäle! Hampaat irti!” äsähdin, heittäydyin äkillisesti selälleni ja käyttäen hyväksi asennonvaihdosta syntynyttä liikevoimaa onnistuin karistamaan riiviön irti.
Kömmin nopeasti pystyyn. Yritin varata painoa takajalalle, jonka erakko oli valikoinut kohteekseen, mutta jo pelkkä ajatuskin sai minut pörhistelemään karvojani kivusta. Hehkuaskelella olisi taas töitä leiriin palattuamme – jos siis selviäisin sinne asti.
Pikkuinen kissa seisoi minusta vähän matkan päässä. Sen suuret ruskeat silmät olivat apposellaan ja se nosti minulle huultaan varoitukseksi, kun astahdin siihen päin. Saatoin päätellä näkemästäni kissan olevan joko todella nuori tai vain äärimmäisen kokematon, sillä en voinut olla panematta merkille sen vapisevia jalkoja, jotka näyttivät siltä että pettäisivät hetkenä minä hyvänsä. Minulla oli siis kaikki edut puolellani.
Mutta kun yritin kuvitella itseäni sivaltamaan tuon kakaran kurkkua auki ja tuomaan kunniaa klaanilleni, en enää ollut varma, olisiko minusta siihen. Ehkä minä näin itseni siinä kissassa: Pelokkaana ja haavoittuvaisena, mutta silti valmiina antamaan kaikkensa. Enkä pitänyt siitä, en alkuunkaan. Kuolonklaanilaisella ei ollut varaa osoittaa heikkouttaan muille. Siinä pääsisi varmasti hengestään, ja minä ehdottomasti halusin lukeutua vielä jatkossakin elävien kirjoihin.
Miettiessäni mitä tekisin erakolle, Varjokarva kieri kuin tilauksesta välistämme vastustajalleen iskuja jaellen. Salamannopeasti loikkasin pois kaksikon tieltä ja syöksyin uuden tilanteen turvin vähän matkan päässä erään erakkonaaraan kanssa taistelevan Jokimielen avuksi ja jätin piskuisen kampittajani etsimään itselleen toisen vastustajan.
Yhdessä Jokimielen kanssa peittosimme meitä vastaan taistelevan erakon. Se ei kylläkään jäänyt odottamaan että jompikumpi meistä antaisi sille viimeisen armoniskun vaan lähti kinkkaamaan kauemmaksi yltäpäältä veressä ja ruhjeilla.
Totta puhuakseni aloin olla jo ihan pyörällä päästäni. En enää osannut sanoa varmaksi, ketä vastaan oikein taistelin. Seisoin keskellä verinäytelmää, kyljet kohoillen ja kastanjanruskea turkki nyljettynä sekä omasta että vihollisten verestä tahmeana. Yritin selkeyttää ajatukseni, mutta päässäni surisi kuin mehiläispesässä. Mitä minun pitäisi tehdä?
//Tuhka ja Pimento? Ei kyllä mitää hajua, missä tässä mennää xd
//456 sanaa
