Karhutassu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Olin lukittunut katseeni pensaan juurella hyppelehtivään varpuseen. Se oli kaiketi löytänyt jotain kovinkin mielenkiintoista, jota se nyt nokki tohkeissaan, täysin muissa maailmoissa, eikä kiinnittänyt minuun mitään huomiota. Tämä peli olisi kerrasta poikki. Minun ei tarvitsisi kuin vain loikata ja iskeä kynteni tuon hyvinsyöneen räpyttelijän niskaan.
Olin juuri aikeissa ponnistaa, kun suuri, punaruskea välähdys kiiti ohitseni ja päätti linnun päivät. Pomppasin pystyyn ja katsoin Jäätassua pöyristyneenä. Oppilas oli vienyt saaliini suoraan nenäni edestä. Matala murina kumpusi kurkustani.
”Senkin hiirenaivo!” sätin kollia. ”Meidän pitää saalistaa tiiminä, ei tiimiläisiltä!”
”Sori”, tuo tuhahti ja kohautti sitten välinpitämättömästi lapojaan, ”en huomannut, että sinä olit jo sen kimpussa.” Jäätassu katsoi minua huomattavan tyytyväisenä ja tassutteli tiehensä varpunen mukanaan.
Laskin päässäni hitaasti kymmeneen, vedin ensin syvään henkeä ja puhalsin sitten ulos. Aikaa oli vielä jäljellä, ehtisin takuulla saada jotakin kiinni ennen kilpailuosion loppumista. Siispä annoin lihasteni rentoutua ja laskin karvani, alkaen etsimään uutta vainua ilmasta. Pian nenääni tulvahti oravan tuttu tuoksu, jonka kanssa päätin koettaa onneani.
Saavuin eräälle aukealle juuri parahiksi näkemään jotakin, mitä en todellakaan olisi halunnut enää nähdä samalle kerralle, kun Jäätassu oli jo vienyt saaliini: Kylmätassu pyrähti jostain tyhjästä ja upotti hampaansa käpyä nakertaneen oravan kaulaan. Oppilas näytti ilahtuvan saavutuksestaan kovin. Minä sen sijaan kihisin kiukusta samalla kun yritin estellä itseäni ryntäämästä nuoremman kollin kimppuun. Se ei ollut Kylmätassun vika, minä olin tällä kertaa ollut vain väärässä paikassa väärään aikaan – selvä juttu!
Käännähdin kannoillani ja marssin pois paikalta teennäinen hymy kasvoillani, siltä varalta, jos sattuisin törmäämään Jäätassuun ja hän tajuaisi alkaa ilkkumaan surkeaa saalistusonneani.
No niin, kolmas kerta toden sanoo, vai mitä? Nyt minä onnistuisin kyllä. Olin haistanut hiiren. Sen minä ainakin nappaisin. Varmistettuani, ettei lähistöllä ollut muita tiimiläisiäni, pudottauduin vaanimaan kolonsa edustalla hääräävää pikku jyrsijää. Keskittymiskykyni oli jo tipotiessään kaikkien epäonnistumisien jälkeen, mutta aioin silti yrittää.
Hitain, harkituin askelin lähestyin kohdettani. Ihme kyllä, se ei ollut tajunnut läsnäoloani vielä, vaikka läähätin kuin joku pahainen koira. Avasin kynteni, keikautin takapäätäni pari kertaa – ihan vain saadakseni loikalleni oikean suunnan – ja karkasin hiiren päälle. Jyrsijä oli ärsyttävän vikkelä kintuistaan, sillä tehtyään ensin pari nokkelaa harhautusliikettä, se sujahti koloonsa kuin rasvattu salama. Voisin vannoa kuulleeni sen omahyväisen vikinän kolosta, kun kömmin ylös tuntien itseni entistä typerämmäksi. Selvästikin Synkkä Metsä halusi rangaista minua jostakin. Joutuisin siis palaamaan tyhjin käpälin lähtöpaikalle, ja saisin koko tiimini halveksuvat katseet osakseni – kerrassaan mahtava tapa aloittaa päivä.
//384 sanaa
