Karhutassu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Mulkoilin Jäätassun suuntaan turhautuneena. Kolli oli mennyt lupautumaan mukaan Mahlatassun ja velipuoleni vesileikkeihin, ja siinä sivussa hän oli vetänyt minutkin osalliseksi tähän typerään touhuun. Lauhapentu hihkui riemusta. Hänen ylenpalttinen – voisi jopa sanoa jatkuva – intonsa oli ärsyttävää. Miten joku mahtoi jaksaa tuollaista kakaraa, josta lähti enemmän ääntä kuin mistään elävästä olennosta koko metsässä?
”Mitä me tarkalleen ottaen aiomme leikkiä?” Jäätassu tuhahti silmäillen nuorempia kolleja pitkin nenänvarttaan. Kaiketi häntä oikeasti kiinnosti kuulla tuo tieto, mutta hän ei vain viitsinyt heittäytyä pennuksi pentujen edessä ja menettää siinä samalla arvoasemaansa.
”Jotain tosi hauskaa! Tulkaa, niin näytämme”, Lauhapentu hoputti ja loikki edeltä lammen luo. Mahlatassu seurasi hänen kannoillaan, tosin hieman hillitymin. Oppilaana hänen olikin jo hyvä tiedostaa oma arvonsa ja käyttäytyä sen mukaisesti. Jos Lauhapentu yhtään välitti muiden mielipiteistä tai asemastaan klaanitoveriensa silmissä, hänelläkään ei olisi kuuden kuun ikään tullessaan muita vaihtoehtoja kuin terästäytyä ja opetella klaanikissan tavoille.
”Olette varmaankin leikkineet joskus sammalpalloa?” Mahlatassu kääntyi kysymään minulta ja Jäätassulta. Kumpikaan ei suostunut myöntämään mitään, vaikka vastaus oli enemmänkin kuin ilmiselvä. Pentutarhalla ei yksinkertaisesti ollut koskaan muuta mainittavaa tekemistä kuin viskellä jotain kulunutta riepua ympäri pesää muiden saman ongelman parissa painivien kanssa. Se jos mikä oli yhteishenkeä – tai päinvastoin eripuraisuutta – kasvattavaa tekemistä.
Mahlatassu ei vaivautunut kysymään kysymystään toiseen kertaan vaan hän jatkoi: ”Kastelemme nämä sammalpallot vedessä ja sitten viskelemme niitä toisillemme. Helppoa, eikö?”
”Niin on!” Lauhapentu vahvisti ja kiiruhti uittamaan toisen lammen liepeillä lojuneista sammalpalloista vedessä. Oikeastaan ilmaan minkäänlaista varoitusta kolli viskasi pallon meitä päin. Jäätassu ehti kumartua matalaksi viime tingassa. Hänen vaalean punaruskealle turkilleen tipahteli pisaroita ilman halki kiitävästä mytystä. Mahlatassu kiiruhti ottamaan kopin pallosta ennen kuin se ehti osua maahan.
”Vähän yritystä nyt!” Lauhapentu patisteli. Hän seisoi edessämme häntä pystyssä ja ylväänä. Ihan kuin tuo mitätön pallero olisi ollut jotakin suurempaa ja parempaa kuin me. Koko kissa vaikutti raivostuttavan itsevarmalta – pennulla ei ollut vielä minkäänlaista käsitystä maailman raakuudesta. Mikä houkka.
”Niin, Jäätassu – vähän yritystä”, sanoin leveän hymyn levitessä kasvoilleni. Ja jos osasi yhtään tulkita ilmeitäni, kykeni varmasti tulkitsemaan, että tiedossa oli hankaluuksia jollekulle.
Mahlatassu pisti pallon liikkeelle. Ensin sen lennähti Jäätassulle, joka taitavasti onnistui koukkaamaan sen suoraan ilmastalennosta minulle. Kohotin käpäläni ja löin pallon kohti Lauhapentua. Valkean ja oranssin kirjava kolli joutui ottamaan juoksuaskelia saavuttaakseen lentävän sammalen. Hän ei näyttänyt huomaavan lähestyvää lampea – juuri niin kuin olin arvellutkin.
Ensin kuului loiskahdus. Sitten hätääntynyttä huutoa. Mahlatassu syöksyi rantaan auttamaan ystäväänsä kuiville. Seurasin sivusta, kuinka Lauhapentu raahautui kauemmaksi lammesta vettä kakoen. Hänen räikeä turkkinsa oli liimautunut tiiviisti nahkaa vasten, ja hän näytti kertakaikkiaan kamalalta. Yritin näytellä kauhistunutta, mutta se oli vaikeaa pienestä vahingoniloisuudesta johtuen. Oppipahan ainakin kunnioittamaan vanhempiaan ja tätä ympäröivää maailmaa, joka oli vaaroja täynnä – koskaan ei voinut tietää, mikä iski mistäkin.
”Kutsun kaikki klaanikokoukseen!” Punatähden huuto havahdutti minut omasta kuplastani. Punaruskean kollin ympärille oli jo alkanut kerääntyä kissoja valmiina kuulemaan mitä sanottavaa päälliköllä oli.
Jäätassu siirsi katseensa turkkiaan ravistelevasta pennusta kokousta aloittelevaan Punatähteen. Lauhapentu vakuutteli huolestuneelle ystävälleen olevansa kunnossa, ja hän kieltämättä vaikutti olevan yllättävän hyvässä hapessa siihen nähden, mitä juuri oli tapahtunut. Toisaalta hän oli vain käväissyt pinnan alla, joten tuskin tämä missään kuolemanvaarassakaan oli. No, ihan miten vain. Se ei ollut enää minun murheeni. Nyt minua kiinnosti enemmän kuulla klaanipäällikön puhe.
”Olemme kokoontuneet nimittämään uutta soturia”, Punatähti aloitti. Hänen katseensa haki jotakuta tiettyä. Sydämeni oli vähällä hypätä kurkkuun, kun se tuntui pysähtyvän minuun. Mutta sain pettyä pahemman kerran: ”Jäätassu, tulisitko tänne.”
Punaruskea oppilas vilkaisi minua virnistäen ja tassutteli sitten kissojen ohitse eteen. Lyhyt häntäni heilui puolelta toiselle närkästyneenä. Jäätassustako soturi? Haloo! Hänhän oli minua nuorempikin ja päässyt paljon myöhemmin pois pentutarhalta. Minuthan tässä pitäisi nimittää! Mitä sellaista Jäätassu oli saavuttanut lyhyen soturikoulutusuransa aikana, että hän ansaitsi soturinimensä ennen vanhempia oppilaita?
”Jäätassu, uusi nimesi olkoon tästä lähtien Jääviilto”, Punatähti ilmoitti lyhyesti ja nyökkäsi ikään kuin onnen toivotuksena tuoreelle soturille. Jääviilto vastasi eleeseen kumartamalla pienesti ja kääntyi sitten vastaanottamaan suosionosoitukset.
”Jääviilto! Jääviilto!” klaani hurrasi. Unohdin pettymykseltäni osallistua kuoroon. Olin pahemman kerran poissa tolaltani tämän asian kanssa. Pieneen kallooni ei millään meinannut mahtua, että Jääviillosta oli tullut soturia ennen minua. Niin epäreilua!
//Mahla tai joku?
//657 sanaa
