Karhutassu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Kuljin rajamerkkejä myötäillen siihen suuntaan, mihin muistelin Taivastassun jatkaneen hajaannuttuamme etsimään riistaa. En ollut onnistunut löytämään mitään minulle määrätyltä alueelta, mistä johtuen olin päätynyt etsimään harjoittelupariani siinä toivossa, että hän olisi saanut jotakin kiinni. Asiat kuitenkin mutkistuivat, kun nenääni tunkeutui vieras haju, joka ei kuulunut kuolonklaanilaiselle. Tilanteesta ei tehnyt yhtään vähemmän uhkavaa se, että Taivastassun tuttu tuoksu sekoittui tähän uuteen uhkatekijään. Oliko naaras vaarassa? Vai juonitteliko hän kenties jotakin klaaniin kuulumattomien kulkukissojen kanssa? Hyökkäystä, tai jopa vallankaappausta? Äh. En itsekään edes uskonut jälkimmäisiin teorioihin; tiesin ettei Taivastassusta olisi siihen.
Haju voimistui liikkuessani lähemmäksi rajaa. Näin edessäpäin neljän kissan hahmot. Tunnistin yhden heistä Taivastassuksi, mikä ei ollut vaikeaa, kun otti huomioon naaraan puhtaanvalkean turkin, joka suorastaan veti katseita puoleensa. Painauduin kumaraan, luimistin korvani ja nostin ylähuultani juuri sen verran, että hampaani näkyivät. Matalana, karvat pystyssä ja hiljaa muristen, lähestyin muukalaisia. Vaimea, hädin tuskin kuuluva puheensorina tyrehtyi, kun astuin Taivastassun rinnalle. Naaras kääntyi katsomaan minua yllättyneen näköisenä. Erakot vaikuttivat pelästyneiltä ja epävarmoilta, tilanne oli siis epämieluisa heidänkin mielestään.
”Me emme halua mitään pahaa. Tulimme vain katsomaan, millaisia kissoja täällä asuu”, valkea kolli, jonka turkkia koristivat tummanharmaat laikut, sanoi matalalla äänellä. Hän vilkuili Taivastassun suuntaan, ikään kuin yrittäen hakea tukea tai muuta vastaavaa. Minulla ei ollut aavistustakaan. Mutta vähät minä siitä välitin; Minun tehtäväni Kuolonklaanin jäsenenä oli huolehtia, että asiattomat pysyivät rajojen ulkopuolella ja sillä siisti.
”No, nyt olette nähneet, joten alkakaahan laputtaa”, murahdin hampaideni takaa ja silmäilin erakkojoukkoa tiukasti. Kissat olivat minua selvästi nuorempia, mutta jos he päättäisivät alkaa rettelöidä, meille kävisi kalpaten. Tai no, oikeastaan vain minulle, mikäli Taivastassu oli heidän puolellaan. Ihan tosi, tilanne oli tosi hämärä – en enää tiennyt, kehen luottaa.
”Poistutteko hyvällä”, aloitin hitaasti ja avasin kynteni, ”vai pahalla?”
”Kuulit kyllä, mitä ystäväni äsken sanoi. Me emme halua harmeja, tulimme vain katsomaan, miltä täällä näyttää – sillä selvä”, ikäisekseen poikkeuksellisen suurikokoinen harmaanruskea naaras sanoi vakaalla äänellä. Kohtasin hänen haaleanvihreiden silmiensä katseen. Vaikka aistinkin hänen olemuksessaan epävarmuutta, jopa tietynlaista pelkoa, hänen katseensa oli kirkas, utelias. Siristin aavistuksen silmiäni.
”Hyvä on. Oli miten oli, pyydän – ei, käsken – teitä poistumaan alueemme lähettyviltä mitä pikimmiten, muuten en voi vastata seurauksista”, mau’uin lopulta. Mieleni ei tehnyt ryhtyä painimaan kurittoman kakaralauman kanssa, joten yritin hoitaa tilanteen siististi ja ilman väkivaltaa.
//Merkurius, Corona tai Taivas?
//365 sanaa
