Kärpässointu
Soturina olo ei ollut lainkaan sellaista kuin olin luullut. Ajattelin, että se oli pelkkää vapautta ja tavallisia askareita eikä harjoituksia ja typeriä kirppuja. Jouduin kuitenkin partioimaan tuplasti enemmän, sillä harjoituksista vapautunut aika meni nyt saalistamiseen ja rajapartiointiin. Pääsinhän toisaalta usein partioon ihan mukavien kissojen kanssa.
Nyt kuitenkin istuskelin leirin aukion laidalla yksikseni mietieskelemässä. En tarkkaan tiennyt mitä ajattelin, mutta ei sekään haitannut. Yksin oli hyvä olla.
Sitten kylkeäni tönästiin ja voimakas ääni tunkeutui korviini: “Mitäs pohdiskelet? Nätit vihreät silmäsi tuntuivat katsovan tyhjää päin kuin näkisit haamuja!”
Vilkaisin Sielukaihoon, joka oli nimitetty juuri viime auringonlaskun aikaan. Hän oli varmastikin tullut juuri ensimmäisestä partiostaan.
“En mitään”, vastasin hiukan töksäyttäen. Sielukaiho antoi minulle siitä hyvästä nopean kysyvän vilkaisun, mutta päätyi kuitenkin jatkamaan puhumista.
“Miten kissa voi edes miettiä “ei mitään”? Mietitkö silloin niitä sanoja vai mitä se oikein tarkoittaa?” naaras naukui valkoiset viikset värähdellen. Tämän viikset eivät olleet suorat kuten muilla kissoilla vaan taipuilivat suuntaan jos toiseen. Se teki hänen kasvoistaan kyllä heti kiinnostavampaa katsottavaa.
“En minä tiedä. Istun vain ja olen ajattelematta mitään”, vastasin hammasta purren. Kysymys ärsytti minua, koska minullakaan ei ollut mitään hajua vastauksesta enkä usko että kenelläkään muulla oli! En saisi siihen ikinä vastausta.
Ärsyyntymiseni ei kuitenkaan näkynyt ulospäin kuten ei mikään muukaan tunteeni. Vaikka kuinka yritin ilmaista tunteitani elein ja ilmein, tuntui melkein kuin kehooni olisi langetettu kirous estämään kaikkien tunteiden ulospääsyn.
//Seilu?
