Katajanoki
Kirjoittaja: Käärmis
Kylmä joen jääpinta puri polkuanturoihini terävästi. Tuntui luonnottomalta seistä jäätyneen veden päällä. Vaaran tuntu takaraivossani kiljui minulle siitä, että hetkenä minä hyvänsä jää pettäisi ja tipahtaisin hyytävään veteen, josta ei olisi enää paluuta. Mutta ainakaan silloin minun ei tarvitsisi murehtia isäni tahdosta saada minulle kumppani. Se, jos jokin oli naurettavaa.
Yritin ottaa vahtia, kuten Uiveloyö oli kehottanut ja potkuttelin itseäni eteenpäin liukkaalla jääpinnalla sinnikkäästi. Kuitenkin liukumiseni ei omistanut juuri lainkaan koordinaatiota ja lähes lensin kuonolleni useaan otteeseen.
“Uiveloyö, voinko kysyä sinulta jotain?” rohkenin kysäisemään samalla, kun soturi vilahti ohitseni kovaa vauhtia. En tiennyt miten voisin kysyä häneltä neuvoa, mutta kaikki mitä tiesin oli se, että tarvitsin kumppanin. Mielellään pian. Ehkä hän voisi tietää, mistä ja miten sellaisen voisi saada lyhyessä ajassa?
“Kysy pois vain”, hän vastasi, kun liukui taas ohitseni. Otin vauhtia hieman ja lähdin hänen peräänsä. Naaraan kuitenkin hidastaessaan tahtiaan tajusin, etten ollut opetellut tehokasta pysähtymistä ja pyörin piruetein hänen ohitseen ja kaaduin rannan lumipenkkaan. Nousin sieltä pikaisesti ylös ja ravistelin turkistani lunta pois.
“Tarvitsen kumppanin. Kuinka sellaisen saa?” esitin kysymykseni tökerösti. Ei minulla ollut tarvetta selitellä, mihin kumppania tarvitsin ja miksi nyt. Minun asiani olivat minun, eikä minun tarvinnut avautua niistä muille, ellen itse halunnut.
//Uistin?
