Katajanoki
Kirjoittaja: Käärmis
//Viikonlopun KP-boosti käytössä
Uiveloyö ei vaikuttanut täysin vakuuttuneelta, mutta ei kuitenkaan ainakaan syyttänyt minua valehtelusta. Teki naaras mitä teki, se ei paljoa minuun vaikuttanut. Minä lähtisin omille teilleni, jos niin vain halusin, eikä hän minua voisi estää.
Lähdin nopeasti harppomaan pois, jossa naaras ei olisi enää pitkän aikaa kuuloetäisyydellä ja, että saisin taas oman rauhani takaisin. En halunnut muita tunkemaan nokkiaan minun asioihini. Varsinkaan, kun ne asiat olivat Virtausklaani ja Virtausklaanin kissat. Ne olivat yksin minun asioita, eivätkä kuuluneet kellekään muulle!
Kun uskoin olevani tarpeeksi kaukana, ryhdyin yksinkeskusteluun ja kuvittelin, että mukanani kulki joku, jolle saattaisin oikeasti puhua. Kukakohan sellainen kissa edes oli? Ei ainakaan emo tai isä. Kuka tietää, mitä he tekisivät minun yksityisillä ajatuksillani.
“Jospa vain joku päivä kaikki voisivat kadota, edes hetkeksi. Olisi niin paljon helpompaa, kun ei tarvitsisi jatkuvasti olla raahautumassa jonnekin ja pitää kaikista koko ajan huolta samalla, kun huolehtisi siitä, etten tule hulluksi, kun en pääse omaan rauhaani”, mutisin hiljaa itsekseni ja harpoin eteenpäin metsässä. Ehkä löytäisin hyvän piilopaikan, johon mennä, jotta kukaan ei pääsisi häiritsemään minua enää?
“Joskus sitä ajattelee olisiko helpompaa vain karata Kuolonklaanista ja yrittää löytää oma yksinäinen paikka, mutta samaan aikaan se olisi myös melkoisen masentava ajatus”, totesin vielä itsekseni, kunnes huomasin hyvän kiven varjon johon asettua ja jonka alla jatkaa hiljaisempia mutinoitani.
Pian yksinäinen keskusteluni kuitenkin keskeytyi, kun toistamiseen Uiveloyö ilmestyi kuin tyhjästä. Katsoin naaraaseen hieman säikähtäneenä, mutta pidin kuononi kiinni kuin se olisi saanut minut katoaamaan. Jotain naaras kysyi saalistusonnesta, mutta sivuutin tämän kysymyksen oikeastaan täysin.
Uiveloyö kysyi vielä, jos hän saisi asettua kiven, jonka varjossa istuin, päälle. Tuollaisista kysymyksistä pidin, kyllä vai ei kysymyksistä. Silloin minun ei tarvinnut avata suutani ja yrittää puhua kuin en olisi juuri vuodattanut sydämeltäni turhia toiveita itsekseni.
Nyökkäsin, kun tajusin, etten ollut vielä vastannut toiselle soturille mitään. Ei kai minulla mitään sitä vastaankaan ollut. En voinut vain enää puhua itsekseni, mutta siihen olin jo leirissä ennättänyt tottua. Aina oli joku, joka tuli häiritsemään rauhaani jollain tapaa. Omalla tavallaan se ärsytti, mutta se muistutti, että minua ympäröi kissat enkä ollut loppupelissä niin yksin kuin se välillä tuntui.
“Typerä Kuolonklaani ja typerä ahdas reviiri”, mutisin hiljaa vielä ennen kuin asetuin makuulle kiveä vasten. Voisin sentään levätä hetkisen ilman, että joku tulisi hoputtamaan partioon.
//Uivelo?
