Katajanoki
Kirjoittaja: Käärmis
Istuin isäni, Syöksyaskeleen kanssa ulkona Hehkulammen rannalla. Hän oli halunnut viettää aikaa yhdessä, joten olimme lähteneet ulos. Ajatus oli vielä saalistaa, jos löytäisimme jonkun saaliin hajun, mutta nyt me vain istuskelimme yhdessä hiljaa.
Kylmä tuuli sai minut pörhistämään turkkini. Lehtikadon lähestymisen kyllä huomasi jo. Riista väheni vähenemistään ja ilma alkoi tuntua päivä päivältä vain kylmemmältä. Oli hyvin epämukavaa nousta aamuisin partioon, kun tiesi, että ilma tulisi olemaan kylmä.
“…Enkä ikinä antaisi hänen ottaa paikkaa viereltäni, jos toinen vaihtoehto olisit sinä. Hän on aina ollut sellainen pettymyt”, kuulin isäni lopettavan puheen siitä, miten eläisi päällikkönä. Jos totta puhuttiin, en ollut kuunnellut puoliakaan siitä, mitä hän oli sanonut, mutta ainakaan hän ei tainnut huomata sitä.
“Kuulostaa kiinnostavalta”, totesin hiljaa, jotta saisin aikaan vaikutelman, että olin oikeasti kuunnellut isäni selittelyjä, vaikka en ollut oikeasti lainkaan perillä siitä, mitä hän oli edes sanonut.
“Kiinnostavalta hyvinkin. Se voisi joku päivä olla Kuolonklaanin tulevaisuus”, Syöksyaskel totesi. Nyökkäsin ja nousin ylös haistellen ilmaa hieman. Se oli isälleni merkki siitä, että keskustelut oli keskusteltu ja lähtisin nyt mielelläni etsimään saalista.
“Kuule, Katajanoki. Uskon, että joku päivä voit saada aikaan jotain suurta, jos vain et anna muiden kissojen, kuten Hierakkapilven pidätellä sinua”, hän naukaisi samalla, kun nousi itsekin pystyyn aikeenaan etsiä saalista. Nyökkäsi. Isäni todella taisi tykätä puhua sisarestani pahasti. Se oli minusta aika surullista. En vieläkään ymmärtänut, mikä perheeni eri jäsenten väleissä teki kaikesta niin hankalaa. Miksi kaikki tuntuivat inhoavan toisiaan eri tasoilla?
En jäänyt odottelemaan sen enempää, vaan lähdin etsimään saalista vähitellen hämärtyvässä päivässä, Isäni lähti pian tassuttamaan perääni ja jonkin matkan päästä erkaantui minusta sanaakaan sanomatta. Hän taisi lähteä toisaalle etsimään omat saaliinsa.
Haistoin hiiren hajun ja lähdin seuraamaan sitä hiljaa. Kuitenkin, kun haju alkoi viimein voimistua, se ylitti Eloklaanin rajan. En siis voisi napata sitä hiirtä. En rikkoisi säätöjä vain pienen hiirulaisen takia. Se ei ollut aivan minun tapaistani kuitenkaan.
Lähdin sitten etsimään jotain muuta. Haistelin ilmaa ja yritin paikantaa edes jonkin saaliin, mutta kaikki saaliiden hajut tuntuivat laimeilta ja en uskonut, että harhailu reviirillä yöhön saakka vain yhden pieneen saaliin takia olisi hyvä idea. Siksi päätin palata takaisin leiriä kohti. Ehkä törmäisin samalla Syöksyaskeleeseenkin.
“Katajanoki! Löysitkö mitään?” kuulinkin jo pian paluumatkallani isäni nau’un siumpaa. Käännyin katsomaan häntä kohti ja pudistelin päätäni. Hän näytti hieman pettyneeltä, mutta ei ainakaan torunut minua luovuttamisesta niin nopeasti. Hänelläkään ei kuitenkaan näyttänyt olevan mitään saalista, joten päättelin, että hänkään ei ollut löytänyt mitään, eikä siksi ajatellut minun sättimiseni olevan niin hyödyllistä.
“Palataan vain takaisin leiriin. Ehkä voisimme mennä taas saalistamaan yhdessä myöhemmin joku toinen päivä?” isäni ehdotti. Nyökkäsin, mutten sanonut mitään. En tuntenut sen olevan tarpeellista. Syöksyaskel kyllä ymmärsi.
Tassutin joen rantaa kohti Kuolonklaanin pohjoisrajaa. Olin lähtenyt jo varhain kävelylle, jotta kukaan ei tulisi kyselemään minulta, jos pääsisivät mukaan tai mihin olin matkalla tai mitään muuta typerää. Tahdoin vain olla yksikseni ja antaa metsän rauhoittaa mieltäni. Se oli minusta kovin nautinnollista.
“Jos sitä vaikka voisikin joku päivä käydä rajojen ulkopuolella”, totesin hiljaa itsekseni. “Siellä voisi olla kaunista ja kiintoisaa. Toki en tiedä olisiko klaani siitä niin innoissaan. Kamomillapyörrekin varmasti huolestuisi. Isä varmaan pettyisi minuun.”
Seisahduin hetkeksi ja vilkaisin jokeen. Sen kirkas vesi kimalteli kauniisti ja mieleeni muistui vain Virtausklaani ja Hopeana Hohtava Simpukka. Hän oli nätti ja mukava naaras. Mikä sääli, että hän ei ollut oikea kissa Kuolonklaanissa. Olisin todella toivonut hänen olevan. Olisimme varmasti todella läheisiä. Läheisempiä kuin minä olin oman perheeni kanssa.
“Hei, Hopeisena Hohtava Simpukka”, naukaisin hiljaa veteen kuin mielikuvitusystäväni olisi ollut suoraan edessäni veden varassa uiskentelemassa kuin kala. “Kuinka Virtausklaanissa menee? Olen pahoillani, etten ole päässyt hetkeen, mutta olen kuitenkin päässyt jo viimein Kuolonklaanin soturiksi! Isä on ylpeä, kuten emokin. He eivät vain tunnu vieläkään tukevan toimeen toistensa kanssa. Toivoisin, että he tulisivat, jotta voisin viettää soturin elämääni heidän molempien kanssa yhdessä”, jatkoin selittelyä joen vedelle kuin joku olisi oikeasti kuunnellut minua.
“Kenelle sinä puhut?” takaani kuului naaraan nauku ja slmänräpäyksessä olin käännähtänyt ympäri ympäri ja katsoin nyt takaani minut säikäyttänyttä kissaa. Suuri tummanharamaa naaras katsoi minua odottaen vastausta, jota ei tulisi minulta saamaan – tai ainakaan totuutta hän ei saisi. Uiveloyön oli sitten täytynyt tulla paikalle juuri silloin, kun puhuin itsekseni kuin seinähullu.
Karvat pystyssä ja keho silkasta noloudesta tulessa tuijotin soturia ja yritin keksiä tavan, jolla voisin livahtaa pois mahdollisimman sulavasti.
“En kenellekään”, naukaisin hiljaa ja yritin peittää nolostukseni pitäen kasvoni parhaani mukaan peruslukemilla.
//Uivelo?
