Katajapentu
Kirjoittaja: Sirius
Kipitin pienillä tassuillani. Olin selvästi loukannut Untuvapentua. Mutta miksi hänen piti paljastaa minut! Miksi hän ei voinut itse katsoa? Hän vain ”hälytti” Mäntyviiksen apuun! Jos naaras ei kerran halunnut itse katsoa, olisi ollut katsomatta! Niin minä olisin voittanut, ja olisin ollut paras! Ärisin mielessäni Untuvapennulle. Tiesin kuitenkin, että hän ei ollut tarkoittanut pahaa. Astuin askelen lähemmäs pentutarhaa ja yritin kuunnella ääniä. Hahtuvapentu tuli luokseni. ”Katajapentu, sinun pitäisi pyytää Untuvapennulta anteeksi! Oli tuo aika ilkeästi sanottu!” hän huudahti.
”Mitäpäs meni paljastamaan.” mutisin hiljaa. ”Et sinä voi syyttää Untuvapentua. Kyllä sinuakin olisi pelottanut. Älä viitsi aina olla tuollainen.” Hahtuvapentu vinkaisi.
”No mene itse sanomaan! Ei minun täydy!” kivahdin.
”En minä tässä anteeksi pyydä.” Hahtuvapentu maukui.
”Älä sitten häiritse! Ei asia kuulu sinulle!” ärädin. Hahtuvapentu nyökkäsi hieman pelokkaana. Pentu katosi mitään sanomatta pentutarhaan. Istahdin aukion laitaan. Yhtäkkiä näin Virtapennun ja Kyyhkypennun tulevan paikalle. Inhosin heitä. He olivat ylimielisiä ja ilkeitä! ”Hei vaan teillekin.” sanoin ivallisesti. ”Hei vaan, pikkupentu.” Virtapentu nälväisi. Yhtäkkiä tuntui hyvin huonolta idealta jäädä Virtapennun terävän kielen uhriksi. Uskoin että kukaan ei halunnut. Yritin perääntyä. ”Sitäkö mennään emon luo?” Virtapentu kysyi ivallisesti. Mulkaisin häntä vihaisesti. ”En mene.” yritin murahtaa, mutta suusta tuli vain pieni vinkaisu. Virtapentu ja Kyyhkypentu nauroivat ivallisesti. ”Menkää jo.” ärähdin. Syöksyin sivummalle. En halunnut että he saisivat kiusata lisää. Kompastuin Mäntyviiksen käpäliin. Tiesin, että jos siinä olisi ollut kuka tahansa muu, niin he olisivat jatkaneet kiusaamista. Ennen kuin ehdin sanoa mitään, Mäntyviiksi nosti päätään heitä kohti. ”Lopettakaa tuo. Ei se mitään auta, että kiusaatte. Joten lopettakaa.” Mäntyviiksi sanoi. Virtapentu pyöritteli silmiään. ”Äläkä sinäkään ärsytä heitä. Et voi tulla tänne, jos olet aloittanut koko asian.” Mäntyviiksi sanoi minulle.
”Joo.” sanoin lyhyesti. ”Menepäs pentutarhaan. Luulisin että sinulla olisi Untuvapennulle hieman asiaa.” Mäntyviiksi maukui. Yhtäkkiä muistin sen: olin loukannut Untuvapentua. ’Äh! Miksi en voi edes yrittää olla kiltti! He ovat vain niin..ärsyttäviä!’ ajattelin. Tiesin kyllä, että syy oli vain minun. Ei auttaisi, vaikka he olisivat vaikka kuinka ärsyttäviä. Ei emo ja muut kuningattaret uskoneet. Mutta minun oli hankala hallita itseäni! Käpäliäni syyhytti kun kävelin pentutarhaan. Teki mieli jäädä aukiolle. Nyt voisin perua sen. Vedin henkeä. Minua hieman kiusaannutti puhua kaikkien kuningattarien edessä. Astuin sisään. Höyhenhalla vilkaisi minuun. ”Anteeksi emo.” nau’uin. ”Ei, älä minulta pyydä. Untuvapennulta.” Höyhenhalla sanoi painokkaasti. Untuvapentu ilmestyi vuoteeltaan. Hän höristi korviaan ihan kuin odottavana. Minua jännitti. ”No, anteeksi sitten.” mutisin hiljaisesti. ”En kuullut.” Höyhenhalla sanoi. ”Anteeksi!” huusin. Höyhenhalla vetäytyi turkkinsa alla hieman kasaan. Näin kuinka nöyryyttävän tilanteen olin emolle aiheuttanut. Yritin vetää sanomani takaisin, mutta turhaan.
”Höpö?”
