Katajatassu
Kirjoittaja: Käärmis
Seurasin mestariani Kyyhkypyrähdystä hiljaa rajan reunaa pitkin. Hän ei sen kamalammin turhia puhellut, joka kelpasi minulle paremmin kuin hyvin. Olin mielissäni siitä, että minun ei tarvinnut yrittää vääntää vastauksia hänelle väkipakolla, kun ei huvittanut jutella.
Mukana oli myös sisareni Hierakkatassu sekä hänen mestarinsa Matotaisto. Hekään eivät paljoa putkahtaneet. Ihan mielissäni uppouduin välillä omiin ajatuksiini mietiskellen sitä, millaista tulisi olla soturi ja miten ylpeä isä varmasti olisi minusta sitten, kun olisin viimein soturi.
Isän ajatteleminen toi taas mieleen isän ja emon tiukat välit. En vieläkään täysin ymmärtänyt, mitä heidän välillään oli meneillään. Olisin mielelläni tiennyt, miksi he eivät välittäneet toisistaan samalla lailla kuin kaikki muut kumppanukset välittivät. Se aina tuntui hämmentävän minua päivä toisensa jälkeen ihan sama kuinka paljon yritin sitä ajatella ja mielessäni setviä.
“Suunnataan seuraavaksi leiriin. Voit ottaa siellä jotain syötävää itsellesi. Käydään sitten vielä iltapartiossa saalistamassa”, Kyyhkypyrähdyksen nauku sai minut kääntämään katseeni mestariini. Hän ei edes katsonut taakseen, joten nyökkääminen olisi turhaa. Ehkä hän ymmärsi minun kuulleen, vaikka en vastaisikaan?
“Onko tämä asia selvä?” vaaleanharmaa naaras tinkasi kuitenkin kääntäen vihreän katseensa minuun.
“On”, sanoin lyhyesti vielä nyökäten kaupanpäälle. Se riitti soturittarelle. Hän käänsi suunnan kohti leiriä ja lähti harppomaan armotonta vauhtia eteenpäin niin, että jouduin melkein ravaamaan hänen perässään pysyäkseni vauhdissa
Päästyämme leiriin, huomasin emon leirin laidalla. Hymyilin hänelle ja nappasin nopeasti tuoresaaliskasasta oravan ja lähdin marssimaan hänen suuntaansa.
Huomatessaan tuloni, hän teki tilaa vierelleen ja antoi minun istahtaa siihen. Räpäytin silmiäni hänelle ilahtuneena ja laskin oravan maahan nyökäten sitä kohti merkiksi siitä, että voisin mielelläni jakaa tämän saaliin hänen kanssaan.
“En ole kyllä kovin nälkäinen, mutta voinhan minä vähän ottaa”, Kamomillapyörre sanoi leppoisesti hymyillen minulle. “Kiitos, kulta.”
Nyökkäsin hänelle vastaukseksi ja haukkasin palan oravaa. Hän oli mahtanut tottua siihen, etten paljoa puhunut, sillä hän ei yleensä kauheammin vastauksiani odottanut. Jos hän kysyi mitään, ne olivat yleensä kyllä tai ei kysymyksiä, jotta hän voisi helpottaa elämääni. Rakastin emoani todella. Hän oli minulle kovin tärkeä kissa. Ja niin oli isäkin. Mikseivät he voineet pitää toisistaan niin kuin minä heistä pidin?
“Onko koulutuksesi mennyt hyvin?” emo kysyi ottaen viimein haukun oravasta. Nyökkäsin hänelle varovasti.
“Mainiosti.”
“Sepä hienoa! On hyvä kuulla, että sinulla menee hyvin. Oletkos oppinut paljon uutta?” emo kysyi minulta kallistaen päätään. Minä nyökkäsin hänelle vain vastaukseksi ja hän kehräsi,
“Mainiota. Kyyhkypyrähdys taitaakin sitten olla hyvä mestari, vai mitä?” hän kysyi. Taasen vain nyökkäsin ja haukkasin oravaa muussaten sen suussani nopeasti, nielaisten ja haukaten uuden palan oravaa heti perään.
“Hän sanoi, että menemme saalistamaan illalla”, sanoin hiljaa nielaistuani taas oravat suustani.
“Vai niin”, Kamomillapyörre hymähti hiljaa. “Onko se sinusta mukavaa?”
Kohautin lapojani. Ei minulla ollut oikein asiaan mielipidettä. Lähtisin mukaan, jos olisi pakko, mutta ei minua niinkään haittaisi olla mukana, eikä minua kyllä haittaisi jäädä leiriinkään. Olisin mielelläni missä tahansa. Asia ei muuttunut kamalasti. Minun tulisi vain keskittyä saalistaessa enemmän.
Kun sain oravan syötyä viimein emon pienellä avustuksella, nousin ylös venytellen lihaksiani.
“Menen oppilaiden pesään”, totesin ja nyökkäsin sitten emolleni heipat. Hän vastasi nuolaisemalla päälakeani.
“Hei sitten. Pidä hauskaa saalistamassa illalla!” hän huikkasi perääni, kun lähdin tassuttamaan kohti pesää.
Pesässä oli kovin hiljaista, kun sisään asti pääsin. Minä ja Hierakkatassu olimme klaanin ainoat oppilaat, joten tilaa pesässä ainakin oli. En ainakaan voinut asiasta valittaa, koska oli ihan mukavaa, kun oli niin paljon tilaa itsellään ja ei tarvinnut kuunnella muiden kuiskutusta, kun yritti itse nukkua. Kai muut tajusivat kuinka äänekkäitä he oikeasti olivat sitä huolimatta, että vain kuiskivat?
Menin omalle makuupedilleni ja painoin pääni tassujeni päälle. Katsoin nopeasti Hierakkatassun tyhjää petiä kohden ja juuri silloin naaras asteli hiljaa sisään pesään ja lyyhistyi omalle pedilleen sanaakaan sanomatta.
Kun sisareni huomasi katseeni, nyökkäsin hänelle hymyillen hieman. Hän vain käänsi katseensa toisaalle. Hän taisi olla melkoisen väsynyt.
Maa tassujeni alla tuntui liukkaalta, kylmältä ja märältä. En oikeastaan hirveästi pitänyt siitä. En ollut suoranaisesti veden parhain ystävä, vaikka minulla tulikin aina siitä mieleen Virtausklaani. En ollutkaan nähnyt unia sieltä pitkään aikaan. Pääsisinköhän jo pian unissani taas palaamaan sinne? Kieltämättä se oli alkanut tuntua mukavammalta paikalta olla kuin Kuolonklaani. Ei sillä, että kotiklaanissani olisi ollut mitään vikaa, mutta Virtausklaani oli vain paljon rennompi, joka kävi järkeen ajatellen sitä, että se oli täysin mielikuvitukseni tuotetta, eikä mikään oikea klaani.
Revin itseni pois ajatuksistani. Olin nyt saalistamassa. Minun tulisi keskittyä. Kyyhkypyrähdys ei ilahtuisi, jos möhlisin helpon saaliin vain sen takia, että olin ajatuksissani. Hän ei antaisi minun koskaan levätä siltä ajatukselta ja muistuttaisi minua varmasti asiasta, joka kerta, kun menisimme saalistamaan vain, jotta keskittyisin paremmin.
Haistelin ilmaa jo kolmatta kertaa muutaman askeleen sisään. En vain haistanut muuta kuin kosteuden ja märät lehdet. Vaikka kuinka yritin nuuhkia ilmaa, mitään ei tuntunut löytyvän. Kaikki tuntui peittyneen märkien lehtien ja ruohon hajun sekaan.
Liikuin taas hieman ja haistelin ilmaa. Nyt haistoin jo hiiren. Haju oli sekoittunut kovasti kosteuden kanssa ja yritti piilottaa itseään parhaansa mukaan, mutta minä erotin sen sieltä juuri ja juuri.
Hymyilin hieman itsekseni ja lähdin etsimään hiirtä. Silloin selkääni alkoi tipahdella suuria sadepisaroita. Kohta alkaisi sataa! Minun täytyisi pitää kiirettä!
Lähdin kipittämään kovaan tahtiin hiiren hajun perässä. En voisi hukata tätä saalista. En nyt, kun mitään muuta ei löytynyt. Kiihdytin tajuamattani tahtia, kunnes viiletin juosten metsän lävitse hiiren hajun perässä. Se voimistui voimistumistaan ja voitonriemu kerkesi jo läikähtää sisälläni, kunnes pääsin erään puun luokse. Sen juureen hiiren haju päättyi. Puun juurien lomassa oli kolo. Luultavasti hiirenpesä. Se oli siis mennyt jo pesään sadetta piiloon. Hiirenpapanat! Ei sitten napattavaa minulle tänään.
Lähdin palaamaan takaisinpäin ja Kyyhkypyrähdys tulikin minua vastaan. Naaraan vaaleanharmaa turkki erottui hyvin metsän värien lomasta, kun hän ei yrittänyt piiloutua. Saatoin vain kuvitella kuinka selkeästi minun turkkini täytyi näkyä…
“Palataan leiriin. Kohta alkaa satamaan ja täältä ei löydy mitään. Yritetään uudelleen huomenna”, mestarini naukui, kun pääsi luokseni. Nyökkäsin kuuliaisesti ja lähdin seuraamaan naarasta, kun hän alkoi lampsia takaisin leiriin.
