Kehrätassu

Itsukselin oppilaidenpesän edustalla, silmäni etsien Kiurusulkaa. Taas. Sen jälkeen kun minusta oli tullut oppilas ja hänestä soturi, olimme viettäneet enemmän aikaa yhdessä. Ja nyt huomasin katseeni eksyvän etsimään naaraan punarukseaa juovikasta turkkia. En kuitenkaan löytänyt ystäväni nättiä hahmoa mistään. Tai siis, ainakin tahdoin ajatella hänen olevan ystäväni. Minun mielestäni olimme ystäviä, mutta jos Kiurusulka ei ajatteliskaan sillä tavalla… ravistelin epämukavan ajatuksen mielestäni. Vaikka naaras ei tahtoisiskaan olla ystäväni, maailma ei siihen kaatuisi, enkä uskonut, että naaras ajatteli ettemme olisi ystäviä. Ainakin toivoin niin. Mutta naarasta ei näkynyt missään, joten aloin etsimään emoani. En ollut viettänyt aikaa naaraan kanssa hetkeen, ja minulla oli häntä ikävä. Tiesin, ettei hän ollut oikea emoni, mutta minulle hän tulisi emo aina olemaan. Sen jälkeen, kun minusta tuli oppilas, ja kun olin parantunut, minulla oli ollut paljon aikaa ajatella. Mutta en pystynyt edellekkään muistanut mitään menneisyydestäni, vaikka olin yrittänyt ja yrittänyt, joka kerta kun olin ehkä päässyt lähelle, pääni oli kuin syttynyt tuleen. Perhopuroakaan ei näkynyt, joten annoin katseeni lipua vielä leirin poikki, jos jompikumpi osuisi silmiini, mutta kun ei, aloin etsimään Korpikastetta. Mestarini oli… kiinnostava. Korpikaste ei ehkä ollut kaikkein huomaavaisin mestari, mutta ainakin hän opetti minua. En kuitenkaan unohtanut emon ilmettä, kun Korppitähti oli kertonut kuka minun mestarini olisi. Se oli ollut vain nanosekunnin mittainen iloisen ja ylpeän ilmeen karahtaminen, hetki jotain muuta, jonka tunnetta en osannut kertoa. Kissat, jotka eivät olleet viettäneet niin paljon aikaa hänen kanssaan tai olleet ihan niin läheisiä, eivät ehkä olisi huomanneet sitä. Mutta olin viettänyt hänen kanssaan kuita pentutarhassa, hän oli minun emoni, totta kai huomasin, että jokin oli vinossa, vaikkakin sitten vain nanosekunnin. Mutta kaikesta huolimatta olin todella iloinen ja tyytyväinen. Luonteeni ei ollut muuttunut pätkääkään, ja sitten kun saisin palvella Eloklaania ja Tähtiklaania kaikilla voimillani, aikoisin. Kunhan vain saisin koulutukseni loppuun. En löytänyt mestarianikaan, joten kömmin vain oppilaidenpesälle. Minua väsytti, enkä tahtonut katsella muiden syövän, sillä huomasin pienen nälän kaivertavan vatsanpohjaani. Minulla ei ollut mitään parempaakaan tekemistä, menin takaisin nukkumaan, käperryin pedilleni ja suljin silmäni. Taisin olla todella väsynyt, sillä nukahdin heti.

Olin vain keskellä sumua. Ei näkynyt mitään muuta. Ja sitten näkyi. Tai siis, sumu muuttui häilyviksi silueteiksi. Vierelläni oli suurempi kissa, en teinnyt kuka se oli. Mutta kuljimme yhdessä. Korvissani kohisi ja rätisi kuin olisin katsellut maisemaa vasiputouksen läpi ja vieressäni olisi tulta, joka ei tuntunut kuumalta. Härnäsimme sileäturkkisia, pulskia, hyvin syöneitä kissoja, luultavasti kotikisuja. Näytimme kujakolleille, kuka oli pomo. Tapoimme rottia ja kaivelimme roskiksia saadaksemme ruokaa. Hekin olivat vain sumua, samoin kuin kaikki muukin. Yksi ainoa lause soi luupilla. Sillä ei oikeastaan ollut ääntään. Se oli vain kohinaa ja rätinää, mutta siinä oli sanoja; “Muista, penikka. Kaikki, joka on tärkeää, on sinä itse. Jos tahdot pärjätä elämässä, ole itsekäs.” Ja sitten elämämme loppui. Uneeni tulivat ensimmäiset asiat, jotka eivät olleet sumua; koirat. Niitä oli kahdeksan, kahdesan valtavaa, kuolaavaa koiraa. Sumukissa houkutteli viisi niistä peräänsä, kolme muuta eivät tienneet, mitä tehdä. Minä tiesin. Juoksin. En tehnyt mitään muuta. Käpäläni sutivat maassa, töminä tuntui kaikkialla. Kaikki muuttui punaiseksi. En nähnyt mitään muuta, ainoastaan eri verenpunaisen sävyjä. Korvani olivat yhtä kohinan kanssa. Paniikki tykytti koko pientä kehoani. Haukkuminen kuului aina lähempää. Sitten minä tipuin. Reuna tuli vastaan. Ei auttanut. En edes kaatunut. Juoksin vain reunan yli. Tipuin pohjattomaan kiuluun. Koiran ulvonnan ja oma huutoni saattelemana.
Heräsin hiessä. Kauhu piti edelleen kiinni sydämmestäni kylmillä kynsillään ja pikkuruiset koirat repivät toisiaan riekaleiksi vastalaukussani. Kurkkuani pisteli. Nostin käpäläni kuononi päälle ja annoin itkun tulla. Nyt tiesin ainakin jotain menneisyydestäni. Mutta tahdoinko tietää? Olin alkanut epäillä

Author: Ninjanen

moi :3