Kimalaistoive
Pieni kehräys kumpusi kurkustani Irvikidan sukiessa turkkiani. Silmäni olivat ummessa, mutta sydämeni oli auki. “Tuntuuko tämä hyvältä?” Irvikita kysyi matalalla äänellään ja ynähdin pienesti. “Kaikki mitä teet tuntuu hyvältä”, sain sanotuksi ja painauduin kolliin yhä tiukemmin. Oloni oli ollut voimaton. Tuntui, kuin loinen olisi syönyt minua sisältä päin. Ensiksi se söi voimani ja painoni, sen jälkeen se kajoaisi elämäniloon ja imisi sen solu kerrallaan minusta. Sen jälkeen minusta olisi jäljellä enää kehoni, mutta siinä vaiheessa sieluni olisi jo Tähtiklaanin huomassa. Melankolia oli tehnyt minusta hieman synkän ja Tähtiklaani oli pyörinyt muutamia kertoja puheissani, mutta Irvikita oli keskeyttänyt puheeni ennen kuin olin ehtinyt kunnolla aloittaa. “Leimusilmä löytää kyllä parannuskeinon. Muistatko, kun kuita ja kuita sitten haettiin parannuskeino klaaneja piinanneeseen tautiin? Hakisin sen sinulle, vaikka minun pitäisi matkata maailman ääriin ja taistella hirviöitä vastaan. Teen mitä tahansa sinun hyväksesi, Kimalaistoive. Olet minun kuu, tähdet ja aurinko”, Irvikita puheli rauhoittavalla äänellä, mutta minun suustani ei tullut mitään yhtä kaunista. Pieni kyynel valui silmäkulmani kautta kiharaiselle poskelleni. Kukaan ei ollut sanonut minulle mitään yhtä kaunista. Rakastin Irvikitaa niin paljon, että minuun sattui.
“Minulla on hieman huono olo”, naukaisin käheästi ja hautasin kasvoni sammaliin. Irvikita oli aiemminkin tuonut minulle Leimusilmältä jotain pahoinvointiin auttavia yrttejä, mutta mikään ei tuntunut tehoavan pitkävaikutteisesti. Kaikki auttoi vain korkeintaan hetken ajan. Kolli ei ollut kuitenkaan luovuttanut, vaan hän oli uskollisesti hakenut laikkuturkkiselta parantajalta jotain uutta kokeiltavaksi. Mutta kuinka kauan Leimusilmällä olisi tarjota jotain uutta? Sitä minä en tiennyt… Tuskin Irvikitakaan tiesi eikä Leimusilmä ihan hevillä myöntäisi konstien loppuneen. Ehkä senkin takia, että kolli halusi pitää potilaansa toiveikkaana ja toisaalta arvostin sitä. Tuntui helpommalta ummistaa silmänsä tilanteelta, kuin myöntää, että ei kollilla olisi ikuisesti uusia yrttejä mitä kokeilla.
Irvikita oli poistunut etsimään Leimusilmää ja ajatukseni olivat harhailleet pentuihini. Piiskujalka, esikoiseni, oli jo Tähtiklaanissa. Odottikohan kolli jo tapaamistani? En kuitenkaan voisi jättää Pörriäistassua, Purotassua tai Solatassua. Miten he pärjäisivät? Kuka sukisi heidän turkkinsa? En halunnut jättää ketään, minulla oli vielä niin paljon elettävää ja pentuja hoidettavana…
“Tähtiklaani, en halua lähteä vielä”, kuiskasin epätoivoa äänessäni ja toivoin, että toiveeni lentäisi Tähtiklaaniin asti.
