Kimalaistoive
Kimalaistoive paimensi naaraan lempeästi leiriaukiolle. Ilma oli mitä parhain pienen pennun ulkoiluille. Pieni, virkistävä tuulenvire leikki aukiolla ja aurinko oli saanut suojakseen muutaman hentoisen pilven, joka esti pahimmat helteet. Naaras istahti pentutarhan liepeille ja jäi katsomaan, kun Sirupentu tutki varovaisesti leiriä. Hän ei päästäisi naarasta hetkeksikäämn valvovan silmänsä alta, mutta antoi naaraalle myös tilaa tutkia leiriaukiota ilman jatkuvaa niskaan hengitystä. Kimalaistoive hymyili lämpimän huvittuneena, kun naaraspentu tutki löytämäänsä ötökkää. Pennut olivat naaraasta kaikista suloisisinta mitä Tähtiklaanilla oli kissoille tarjota. Sen takia kenellekään tuskin tuli yllätyksenä Kimalaistoiveen valitsema polku. Kuningattarena olo oli parasta mitä elämällä oli hänelle tarjota. Kimalaistoive uskoi kuningattaruuden olevan hänen kohtalo. Vaikka hän olisi syntynyt neljän koiven kanssa, olisi naaras siitäkin huolimatta päätynyt ikikuningattareksi. Sirupentu juoksi naaraan luokse ja purskahti itkuun muistaessaan emonsa. Kimalaistoive hyssytteli hiljaa ja kääräisi kiharaisen, pilveä muistuttavan häntänsä pennun ympärille. Kuningatar sukaisi naaraspennun otsaa muutaman kerran.
“Shh, ei mitään hätää”, naaras naukui lempeästi ja kävi makaamaan ollakseen enemmän pennun tasolla. “Olen tässä”, naaras yritti lohduttaa Sirupentua.
“Haluatko puhua minulle?” Kimalaistoive kysyi varovaisesti. Naaraan kaikki muistot olivat niin tuoreita ja haavat aivan auki. Kimalaistoive ei halunnut, että Sirupentu luulisi hänen tenttaavan häntä, vaan Kimalaistoive yritti lähestyä asiaa varovaisesti. Hän kuitenkin halusi Sirupennun tietävän, että hänelle voisi aina puhua mieltä painavista asioista.
//Siru? 🙂
