Kimalaistoive
Kimalaistoive suki Seljapennun pehmeää turkkia. Naaraan sydämessä läikähti. Hän oli kuvitellut, että hän ei enää ikinä saisi kokea emoutta tällä tapaa. Naaras oli ajatellut, että edellinen pentue jäisi hänen viimeisekseen, mutta että Tähtiklaani oli siunannut heidät vielä kolmannella pentueella… Kimalaistoive katsoi varapäällikköään tyynesti ja lempeästi. Ikikuningatar kyllä ymmärsi kuinka tarpeettomalta emosta tuntui, kun pennut alkoivat elämään omaa elämäänsä. Se oli surullista, vaikkakin Kimalaistoiveesta oli ihana katsoa kun pennut löysivät oman elämänsä.
“Käärmekulta, istu – ole hyvä”, Kimalaistoive naukui pehmeästi ja taputti käpälällään paikkaan vieressään. Kuningatar itsekin kömpi varovaisesti istuma-asentoon, mutta suojasi edelleen pentunsa hännällään. Vaikka oli viherlehti ja vuoden lämmin aika, niin hän ei voinut ottaa sitä riskiä, että hänen pentunsa paleltuisivat. He olivat vielä niin pieniä.. Ties mikä pöpö heihin iskisi! Käärmekulta istahti pentutarhan pehmeille sammalille hieman vaivaantuneen oloisena. Naaraan tavanomainen ryhti oli lysähtänyt ja hän silmäili ympärilleen hieman epävarmana.
“Se ei ehkä tunnu sinusta siltä, mutta se on oikeasti todella positiivista, että Kärpässointu ei enää viihdy sinun kanssasi niin paljoa”, Kimalaistoive aloitti ja Käärmekulta katsoi häneen hieman epäluuloisena, kuin Kimalaistoive olisi yhtäkkiä alkanut selittämään lentävistä siileistä.
“Se nimittäin tarkoittaa vain sitä, että Kärpässointu on löytänyt oman elämänsä. Tuntuu varmasti vaikealta päästää irti, mutta teidän suhteenne tulee muuttumaan ja se on vain todella hyvä asia”, naaras naukui hennosti hymyillen ja sukaisi vaihteeksi omaa rintaturkkiaan. Kimalaistoive ei tuntenut Kärpässointua hyvin, mutta Käärmekulta oli ollut pentunsa kanssa samaan aikaan pentutarhassa, kun hänen edellinen pentueensa. Hän muisteli, että Kärpässointu oli ollut erityisen omalaatuinen tapaus ja eikä ollut puhunut paljoakaan. Se ja kolmen muun pennun menetys voisi saada Käärmekullan huolestumaan erityisen paljon siitä pärjäisikö hänen tyttärensä elämässään.
“Huolestuttaako sinua se, että Kärpässointu ei pärjäisi elämässä vai että hän unohtaisi sinut?” Kimalaistoive kysyi varovaisesti. Hän ei halunnut, että Käärmekulta ajattelisi, että hän ei uskonut mustaturkkisen naaraan pärjäävän elämässään. Naaras kuitenkin pystyi ymmärtämään, että jos pentu oli erityislaatuinen, niin emoa huolestutti vain enemmän. Silloinen Korppisiipikin oli huolehtinut paljon Kimalaispennun pärjäämisestä. Kolmella jalalla oli paljon vaikeampi kysyä muiden kissojen perässä. Mutta niin vain hän oli näyttänyt muille, että hänkin pärjäisi, vaikka ei pystyisi aivan samaan mihin pentuetoverinsa pystyivät. Kimalaistoive oli edelleen ylpeä siitä, että hän oli päässyt soturiksi asti, vaikka kuningattarena olo olikin lopulta ollut hänen kutsumuksensa.
“Ja mitä Sädesäihkeeseen tulee, niin oletteko te muistaneet huoltaa teidän kumppanuutta kahdestaan, ilman pentuja?” kuningatar kysyi soljuen aiheesta toiseen. Kimalaistoive tiesi miten tärkeää oli muistaa tehdä asioita aivan kaksin – kumppaneina. Ilman velvollisuuksia tai ulkopuolisia kissoja. Välillä Kimalaistoiveestakin tuntui, että hän ja Irvikita olivat erkaantuneet toisistaan liikaa. Joskus kolli oli aivan liian kiireinen ja toisessa hetkessä Kimalaistoiveella oli tassut täynnä pentuja. Niinä aikoina yhteiset, hiljaiset ja rauhalliset tuoresaaliin jaot olivat kultaakin kalliimpia.
//Käärme?
