Kimalaistoive
Uuden vuodenajan ja ajanjakson alkaminen toi mukanaan yleensä uusia tuulia. Monelle kissalle se merkitsi toivoa ja elämän jatkumista. Jos edellinen ajanjakso oli ollut huono, uusi voisi olla parempi. Niin minäkin yritin ajatella. Siitäkin huolimatta, että olin vakavasti sairas. Olin jo hyväksynyt sen, että en voisi tervehtyä ilman ihmettä. Ja ihmeitä harvoin tapahtui. Irvikita oli huolehtinut Kaurispennusta ja Seljapennusta entistä tiiviimmin, sillä voimani eivät enää meinanneet riittää arkiaskareisiin. Kolli oli tälläkin hetkellä katsomassa uusimman pesuemme perään. Myös Solahyppy, Pörriäistassu ja Puromieli olivat välillä käyneet huolehtimassa pikkusisaruksistaan. Olimme perhe, pidimme yhtä. Tapahtui mitä tapahtui. Irvikita oli ainoa kissa, joka tiesi tilanteestani oikeasti. En tiennyt miten voisin puhua pennuillemme. Kuinka kukaan voisi kertoa, että hei, minä kuolen pian. Välillä minä olin miettinyt, että olisiko vain parempi, jos en sanoisi mitään. Jos he saisivat tietää vasta Tähtiklaanin kosketuksen jälkeen. Pesän suuaukolla näkyi liikettä ja nostin päätäni. Tulija oli Leimusilmä. Hetki sitten minä olin pyytänyt kollia käyttämään viimeisen oljenkorteni ja pyytämään Tähtiklaanilta apua. Se oli ainut asia, joka voisi pelastaa minut.
“Leimusilmä”, naukaisin hiljaa ja kampesin itseni tärisevin käpälin pystyyn. Hetken ajan minä katselin parantajakollia suoraan silmin ja yritin etsiä tuon kasvoilta merkkejä.
“Parannuskeinoa ei ole, eihän? Tähtiklaanikaan ei voi auttaa minua?” kuiskasin käheällä äänellä. Hiljaisuus kertoi minulle kaiken. Minä tulisin kuolemaan.
//Leimu? 🙁
