Kimalaistoive
Voi kuinka paljon Kimalaistoive toivoikaan, että hän olisi voinut naukua kaiken olevan pilaa. Että hän oli vain halunnut nähdä Hiilihampaan ja Korppitähden ilmeet näiden “uuutisten” jälkeen. Sen jälkeen ha olisivat kaikki voineet nauraa ja pudistella tyytyväisinä päitään, että onneksi tällaiset tragediat eivät koskeneet heidän perhettään. Mutta heidän perhettään nimenomaan koski kaikenlaiset mahdolliset ja mahdottomat tragediat. Kuten se, että Kimalaistoiveen isoveli, Tyrskytassu oli sattunut tappamaan oman mestarinsa ja sen jälkeen palannut Eloklaaniin ties millaisen hirviöjoukkion kanssa. Tai se kuinka monta pentua Hiilihammas ja Korppitähti olivatkaan menettäneet. Heidän perheensä oli vahva, kyllä. Mutta he olivat kokeneet niin monia menetyksiä, että tämä ei enää voinut tulla yllätyksenä. Kimalaistoive ei ymmärtänyt. Hänen vanhempansa olivat hyviä kissoja ja sotureita. He olivat palvelleet Eloklaania hyvin ja kasvattanut hienoja kissoja. Silti Tähtiklaani rankaisi heitä kerta toisensa jälkeen.
“Jo pari vuodenaikaa. En ole vain halunnut sanoa mitään. Minä ajattelin, että Tähtiklaani kyllä näyttäisi Leimusilmälle jonkin merkin ja kertoisi kuinka tämä sairaus parannetaan. Mutta kun Leimusilmä oli mennyt kysymään neuvoa… Ku-kukaan ei ollut vastassa. Tähtiklaani oli ollut ihan hiljaa”, Kimalaistoive kertoi toivottomalla äänensävyllä. Hänen usko Tähtiklaaniin oli edelleen olemassa, mutta silti esi-isien ajattelu tuntui karmaisevalta. He olivat vain kääntäneet selkänsä heille. Mitä vielä olisi luvassa?
Naaras vilkaisi vanhempiaan. Hänestä oli tuntunut hirveältä salata näin hirveä asia. Mutta hän ei ollut voinut muuta. Muuten he olisivat surreet häntä paljon pidempään. Ehkä Korppitähti ei olisi koskaan päässyt päälliköksi asti. Naaras halusi, että kaikki voisivat jatkaa elämäänsä, sillä kuolema nyt vain sattui olemaan väistämätön asia eikä sitä vastaan voinut pyristellä voimakkainkaan olento.
“Ja.. minulla on vielä toinenkin ilmoitusasia. Minä nimittäin saan pian pentuja. Olen tiineenä. Minä toivoisin, että te katsoisitte heidän peräänsä. Ja tietenkin myös Pörriäissurman, Solahypyn, Puromielen, Kauristassun ja Seljatassun perään… He ovat kaikki vielä niin nuoria. Etenkin Pörriäissurma, hän saattaa keksiä vaikka mitä Hellehehkun kanssa”, Kimalaistoive huokaisi hiljaa. “Ja pitäkää myös huolta Irvikidasta. Hän ei ansaitsisi, että hänen puolisonsa kuolee näin nuorena. Hän on hyvä soturi, yksi parhaista. Ja paras kumppani ja isä mitä kukaan kissa voi toivoa.”
Naaras otti parempaa asentoa.
”Tämä odottelu, se on kaikista pahinta. Minä en tiedä mikä päivä on viimeiseni ja mikä ei. Mutta minä tiedän, että lähtölaskentani on alkanut ja aikani on vähissä. Minä pelkään mennä nukkumaan, sillä jokainen aamu voi olla viimeiseni”, Kimalaistoive naukaisi melkein kuiskaten. Hänen kehonsa oli pettämässä ennen hänen mieltänsä, mutta mitä jos tämä synkkyys pettäisi senkin? Vaikka naaras yritti kuinka hokea itselleen, että hänen kuuluisi nauttia viimeisistä päivistään, ei hän pystynyt. Koska ne viimeiset päivät tuntuivat aivan liian konkreettisilta. Hän pystyi koskettamaan niitä käpälälillään, hän pystyi näkemään ja haistamaan ne. Tämäkin päivä saattaisi olla sellainen ja sitten aamulla hän ei enää vain heräisi.
//Hiili? 🙁
