Aurinkoroihu
Kirjoittaja: Ruska
”Mennään jo. Eivät hiiret meitä koko päivää odottele”, Sypressikuiske sanoi kehräten, hymyilin naaraalle iloisesti. Kävelimme yhdessä ulos sotureiden pesästä ja siristin silmiäni auringossa. Aurinko oli jo ehtinyt korkealle, en ollut huomannutkaan nukkuneeni niin kauan. Olimme menossa partioon Sypressikuiskeen kanssa, samassa partiossa meidän kanssa oli Väärävarjo, Oksakuiske ja Salamatqivas. Näistä kissoista tutuin minulle oli Oksakuiske, hän oli Helmipilkun veli, Helmipilkku on yksi hyvistä ystävistäni, no, toki Sypressikuiskeen jälkeen.
Kävelimme kohti suurta metsää, jonka olimme nähneet monia kertoja. Ja tulemme näkemään monta kertaa uudelleen. Hengitin syvään metsän raikasta ilmaa ja huokaisin. Kuljimme joen vierellä, ja joki solisi kauniisti. Katselin silmät suuriina joen kimmeltävää pintaa, ja korviini kantautui linnun laulua. Metsä on kaunis paikka, josta en aio ikinä luopua, en koskaan. Salamataivas nappasi matkan varrella hiiren, hän oli taitava. Toivoisin olevani taitavampi saalistaja. ”Miten eilisesi meni?” kysyin Sypressikuiskeelta ystävällisesti, kääntäen katseeni tähän naaraaseen. ”Minä saalistin, olin kahdessa partiossa ja vietin aikaa itsekseni en mitään se suurempaa. Mitä sinä teit eilen?” nuori soturi kysyi, ja hymyili. Hymyilin iloisesti takaisin ja avasin suuni, vastatakseni Sypressikuiskeen kysymykseen. ”Minäkin saalistin ja taisin myös jutella joidenkin kissojen kanssa”, totesin Sypressiukuiskeelle hymyillen. ”Oletko käynyt katsomassa klaanin uusia jäseniä. Minä kävin katsomassa heitä parisen auringon nousua sitten”, nuori naaras kysyi silmät säihkyen, hänestä näki, että hän pitää pennuista. ”En ole vielä käynyt mutta pitäisi kyllä! Olivatko Tähtimöpentu ja Malvapentu oikeasti töykeitä? Niin minulle ollaan kerrottu!” varmistin Sypressikuiskeelta, hiukan kallistaen päätäni. ”En tavannut heitä vielä mutta Kujepentu vaikutti hauskalta”, Sypressikuiske sanoi naurahtaen ja hyppäsi ensimmäiselle astinkivelle. Hypimme astinkiveltä astinkivelle peräkanaa, meinasin jopa liukastua jokeen, onneksi en liukastunut. ”Ehkä voimme mennä yhdessä joku kerta?” sanoin Sypressikuiskeelle ja odotin ruskearaidallisen naaraan vastausta. ”Toki”, naaras vastasi kehräyksen ja virneen kera. Taivaalle oli muodostunut pilviä, jotka peittivät auringon. Ilma oli painostava ja kostea, pian alkaisi sataa, ja jopa rankasti, pilvet olivat tummua. Kuljimme lopun matkan hiljaisuudessa, koska meidän piti saalistaa jotakin. Kävelimme eteenpäin, ja yritin jäjittää jonkun saaliseläimen hajua, olin niin keskittynyt etten huomannut että Sypressikuiske jäi jälkeen. Haistoin hiiren ja lähdin hiipimään hajun perään, hyppäsin ja tömähdin hiiren vierelle. Sihahdin ärtyneesti ja istahdin paikoilleni. Katselin ympärilleni, jotain puuttui. Silmäni suurenivat huolesta ja pelosta, kun tajusin mikä puuttui. Sypressiukuiske! Nousin salamana seisomaan ja kävelin nopeasti sinne päin mistä olimme tulleet. Taivaalta alkoi sataa vettä, ja paljon. Vesi piiskasi selkääni, mutta puskin silti eteenpäin, Sypressikuiskkeen vuosi. En nähnyt melkein mitään rankkasateessa, ja kuulin heikon huudon. ”APUA! APUA!” tunnistin äänen, se oli Sypressikuiske. Juoksin eteenpäin ja kuulin sateen keskellä Syoressikuiskeen avunpyynnön. Juoksin, enkä huomannut katsoa jalkoihini. Kompaistuin puunjuureen ja sihahdin. Nousin ylös ja ravistelin mutaa turkistani, jouksin eteen päin takajalan kivusta huolimatta. Sypressiukuiskeen avunpyynnöt hiljenivät. Pelkäsin jo pahinta. Sateen ropina laantui, ja taivaalta enää vain tihkutti hiukan vettä.
”Sypressikuiske?!” huudahdin, jos Sypressikuiske kuulisi minut. Kesti hetki, ja kuulin vastauksen. ”Täällä!” Sypressikuiske huudahti heikolla äänellä. Juoksin kohti ääntä, ja kuulin taas avunpyynnön: ”Apua! Apua!”. Pysähdyin puunjuurelle, juurella oli kuollut orava, nostin katseeni puun latvaan, ja erotin ruskean turkin. ”Sypressiukuiske! Oletko kunnossa?” huudahdin naaraalle, joka istui oksalla. ”En! Kylmä ja en uskalla tulla alas!” Sypressiukuiske vastasi heikosti. ”Tulen hakemaan sinut!” huudahdin ja koukistin kynsiäni. Tartuin kynsilläni puun pehmeään ja liukkaaseen kaarnaan, ja kiskoin itseäni kohti Sypressikuisketta. Muutaman kerran otteeni lipesi, mutta sain kiinni. Lipulta pääsin samalle leveälle oksalle Sypressikuiskeen kanssa. ”Kiitos”, naaras kuiskasi ja painoi päänsä turkkiini. Hymyilin ja nuolaisin varovasti tämän korvallista. ”Minä voin lämmittää sinua”, totesin ja laitoin tassuni naaraan märälle turkille. Asetuin varovasti tämän päälle, niin että takatassuni pitivät kaiken painon poissa naaraan päältä. ”Lämmittääkö tämä?” kysyin varovasti.
// Sype?
