Järkäleloikka
//Kirjoittaja: Aura
//Erakko | Tuntematon alue
Yleensä kajastava valo sai kissat ilahtumaan. Se hehkui lämpöä, turvaa ja sitä, ettei ollut yksin. Erityisesti kaksijalkojen keinotekoisesti tuottama valo kertoi, että keskuudessasi oli joku toinen. Järkäleloikka siristeli silmiään, kun kaksijalkojen elävä valo reagoi häneen. Hän oli ravannut pesän kulmalla lukemattomia kertoja. Niin monta, että uskoi oppineensa, miten valo herätettiin henkiin. Se reagoi liikkeeseen, aivan pienimpäänkin. Jopa siihen, jos tuulenpuuska kuljetti roskia tai joku pieni saaliseläin erehtyi kulkemaan sen ohitse. Raukat, Järkäleloikka ajatteli. He olivat varmasti ihmeissään siitä, miksi koko maailma oli yhtäkkiä roihahtanut liekkeihin. Tummaturkkinen kissa kurkotteli nähdäkseen näkyikö pesässä tällä kertaa liikettä. Pesä oli edelleen hämärän peitossa ja edestäpäin tuleva valo oli kuin aamuaurinko; häikäisevä. Järkäleloikan silmät eivät meinanneet läpäistä sitä, mutta lopulta hänen katse tottui siihen. Kolli kurtisti kulmiaan erottaessaan siellä kaksi kissaa. Max oli helppo erottaa. Järkäleloikka pelkäsi pahoin, että hän ei koskaan unohtaisi tuota virnettä. Se oli kuin hunajaa, aivan liian imelää ja sai yökkäämään. Maxin vieressä villisti ja seonneen riistaeläimen lailla poukkoileva kissa oli myös helppo erottaa. Se oli kollin oma kumppani, Tyrskytiikeri. Kivi vierähti kollin sydämeltä. Pimeyden metsälle kiitos, että Tyrskytiikeri oli elossa. Järkäleloikka ei ollut kuitenkaan valmis unohtamaan saatika antaa anteeksi. Tyrskytiikerin petos oli tappanut jotain hänen sisältään. Jotain, minkä hän oli rakentanut yhdessä Tyrskytiikerin kanssa. Järkäleloikan sinitaivasta muistuttavat silmät kohtasivat Tyrskytiikerin omien kanssa ja jos katse olisi voinut tappaa, olisi kolli syyllistynyt rikkeistä vakavimpaan. Järkäleloikan silmissä ei kuitenkaan onneksi ollut mitään ylemmän tason voimia, vaan ainoat haavat mitä kolli pystyi katsellaan aiheuttamaan olivat henkisiä. Kaksijalkojen asettama läpinäkyvä seinä, jota lasiksikin saatettiin kutsua, toimi jonkinlaisena äänen vaimentajana. Kolli ei nimittäin kuullut yhtään mitään mitä Tyrskytiikeri hänelle yritti puhua. Ja ehkä parempi niin. Järkäleloikkaa ei nimittäin juuri nyt kiinnostanut. Hän oli tullut tarkastamaan, että kolli oli hengissä, mutta sovintoon tai edes ystävällismieliseen keskusteluun kolli ei ollut valmis. Nähdessään Maxin koskettavan Tyrskytiikeri hännällänsä, kääntyi Järkäleloikka ympäri. Hänellä ei ollut mitään sanottavaa, ei ainakaan mitään kovin kaunista. Kolli laski katsettaan ja yritti olla luomasta kasvoistaan kyynelten laskupaikkaa. Hän tiesi, että Ulla tulisi utelemaan niistä eikä Järkäleloikka halunnut kertoa, että he olivat Tyrskytiikerin kanssa ehkä eronneet. Järkäleloikka yritti hengittää raikasta, sateen jälkeistä ilmaa jonka sanottiin olevan kaikista raikkainta, mutta hänen keuhkot eivät totelleet. Ne olisivat halunneet hengittää Tyrskytiikerin tuoksua. Se tuoksu ei kuitenkaan kuulunut juuri nyt Järkäleloikalle, vaan se oli ympäröinyt Maxin. Tuon petollisen kollin, joka oli pilannut heidän idyllin.
//Tyrsky? Jätin nyt jatkot Tyrskylle, vaikka Järkäleen tarina päättyikin miten päättyi.. Mutta voidaan ideoida miten jatkamme tätä XD
