Kehrääjä
//Kirjoittaja: Jem
//Erakko | Klaanien läheinen kaksijalkala
Kylmä tuuli tuntui harvinaisen hyvältä Kehrääjän turkissa – se tuntui herättävän kollin kohmeisesta olostaan, vaikka kaiken järjen mukaan hänen olisi kuulunut olla vieläkin kohmeisempi tässä tuulessa seisoskelun jälkeen. Kolli nautti tästä olosta silmät kiinni, kuvitteli seisovansa ylväästi jonkin hienon maiseman äärellä. Hänen mielessään hän oli suuri seikkailija, rohkea kissa, sellainen jolle kukaan ei sanonut vastaan hänen ehdottaessaan uutta seikkailua. Kolli oli mielessään kymmeniä kertoja parempi versio tylsästä, oikeasta itsestään. Hänen hyvä olonsa ei kestänyt kauaa – jokin pikkulintu laskeutui hänen lähistölleen ja siipiään hakaten keskeytti Kehrääjän ajatukset. Sen tumma silmä tuntui katselevan Kehrääjää pilkkaavasti. Vaalea kolli paljasti hampaansa linnulle, lähes heti kyntensä paljastaen. Lintu ei vaikuttanut edes huomaavaan Kehrääjää, jonka silmät loistivat samaan aikaan raivosta että innosta.
Raivosta linnun röyhkeän keskeytyksen takia. Innosta, sillä hän ei malttanut odottaa että saisi iskeä hampaansa tuohon mehevään räpyttelijään. Kolli loikkasi pikkulintua kohti kynnet esillä. Hyppy sujui muuten aivan mahtavasti aina siihen asti, että hän irtosi maasta. Jokin itse jumalten asettama jääpala oli juuri Kehrääjän jalan alla ja sai pienen kollin kaatumaan maahan naama edellä. Ilmatkin taisivat lähteä hänen keuhkoistaan ja happea haukkoen kolli pyrki nousemaan yli maasta. Hänen naamaansa sattui, jalkoihin sattui, kylkiluut tuntuivat murtuneen tuhansiksi kappaleiksi. Niin ei ollut kumminkaan käynyt, sillä pian vaalea kolli makaili jo hengittämässä selällään lumihangessa. Lintukin oli lentänyt kauas pois ja nyt hänellä oli uusi, nolottava kokemus ja ei mitään syötävää loppupäivälle. Raivoissaan Kehrääjä kampesi itsensä ylös maasta ja ravisteli kaikki lumet turkistaan. Kehrääjä katseli nopeasti ympärilleen, vainoharhaisena siitä oliko ympärillä ketään joka voisi levittää sanomaa hänen epäonnistuneesta hypystään. Kun ympärillä ei näkynyt sielun sielua, uskaltautui Kehrääjä liikkumaan muutaman askeleen. Jollei hän ollut oppinut muuta niin sen, että kannatti tarkistaa missä seisoi ennen hyppyä tuntemattomaan. Niin, ja pienet linnut eivät olleet vaivan arvoisia. Tuokin yksilö olisi varmasti maistunut ihan kamalalta. Kehrääjä olisi varmasti kärsinyt mahanpuruista seuraavan muutaman kuun ajan. Lintu ei todellakaan olisi maistunut hyvältä. Kehrääjä ravisteli päätään, pyrki kovasti kadottamaan ajatukset linnusta.
Aikaisemmin niin mukava kylmä tuuli tuntui nyt pilkkaavan Kehrääjää, jonka hampaat kalisivat ja tassut tuntuivat tärisevän kuin viimeistä päivää. Hän ei viitsinyt edes kiivetä puuhun, hänen tuurillaan oksa olisi pettänyt ja hän olisi viettänyt viimeiset hetkensä jonkin suuren, typerän oksan alla. Ärsyyntymistä, lunta ja kärsimystä turkistaan ravistellen Kehrääjä jatkoi säälittävän hidasta kävelyään eteenpäin. Häntä ei kummemmin kiinnostanut törmätä kehenkään juuri sillä sekunnilla ja hän kiersi mahdollisimman kaukaa kaikki ne paikat, joissa oli törmännyt muihin kissoihin. Kehrääjän onneksi kukaan ei tuntunut myöskään etsivän häntä ja hän sai jolkotella rauhassa, kunnes putoamisen aiheuttamat kipuilut alkoivat hiljalleen katoamaan ja sekoittumaan kylmän aiheuttamiin tuntemuksiin.
