Kumina
//Kirjoittaja: Saaga
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisön kaksijalkala
Loikin omille teilleni partioni luota, kun kolme muuta kissaa yrittivät päästä yhteisymmärrykseen ruuanhankinta paikasta. En jaksanut enää kinastelua, joten kuljin mahdollisimman kauas. Kuljin kunnes en enää kuullut muuta kuin suuren ukkospolun jyrinän.
Hirviöt kiiruhtivat pitkin tietä aivan älyttömän kovaa vauhtia. Mietin mihin niillä mahtoi olla niin kiire, mutta toisaalta kaksijaloista ei ikinä tiennyt. Viimeksikin yksi niistä oli yrittänyt ensin tappaa minut jollakin suurella litteällä esineellä ja sitten koittanut kaapata minut pesäänsä.
Kyyristyin ukkospolun reunalle ja odotin sopivaa hetkeä. Sain odottaa hetken jos toisenkin ennen kuin hirviöiden virta laantui ja sain ylitettyä polun. Tiesin jo, että takaisin mennessä saisin keksiä jonkin toisen reitin.
Kovalla maa-aineksella ei ollut mukava juosta, mutta olin jo tottunut siihen yhteisössä asustaessani. Enää ei tuntunut siltä kuin jokaisella askelella kynteni olisivat repeytyneet irti tai polkuanturani halkeilleet.
Liisin yllättävän luontevasti ukkospolun yli turvaan toiselle puolelle.
Suuret rakennukset kohosivat ylleni, kun juoksin pitkin pientä tienpientaretta. En käynyt usein täällä päin kaksijalkalaa, koska partioiden ei aina tarvinnut lähteä kauas ruokaa saadakseen. Nyt kuitenkin minua huvitti lähteä kauemmaksi enkä halunnut tehdä niin kuin oli yhteisölle parasta, vaikken sitä ehkä heti tunnustaisikaan.
Minua ei suuremmin haitannut elää toisten kissojen keskuudessa, sillä olin jo pikku hiljaa saanut ärtyisän kissan maineen eikä ketään oikein kiinnostanut tulla lähelleni ellei oikeasti ollut jotain asiaa. Sain siis pitää rauhani, mutta sain myös syödä muiden käpälistä eikä liittolaiset reviirin puolustamisessa olleet haitaksi lainkaan.
Minua kuitenkin edelleen ärsytti kuinka Ruuta oli sujahtanut mukaan porukkaan ja saanut uusia ystäviä. Ennen olin vielä elätellyt toivoani muiden kissojen kanssa ystävystymisestä, mutta Ruutan jätettyä minut kaksijalan armoille häikäilemättömästi, ei minulla ollut enää pienintäkään uskonhiventä yhteisöllisyyteen. En enää luottaisi kehenkään, en kehenkään. Luottaisin vain itseeni.
Maistellessani ilmaa sain nenääni vienon hiiren hajun. Seurasin sitä pienemmille sivukujille ja huomasin pienen roskakasan, joka kuhisi hiiriä. Vaanin hiljaa varjoissa ja odotin. Yritin suunnitella, miten saisin mahdollisimman monta saalista kerralla käpäliini.
Silmäni seurasivat hiiriä hetken, mutta en ehtinyt loikkaamaan kun varjo laskeutui kasalle ja säikytti jokaisen tiehensä. Ärähdin tuskastuneena ja nousin pystyyn.
“Mitä teet täällä saakka?” Mirrin nuori ääni sai minut hätkähtämään oikein kunnolla. Oliko naaras seurannut minua? Nuolaisin rintaani hämilläni ja koitin keksiä mitä vastaisin.
“No joka tapauksessa. Esittelen tässä Hellälle paikkoja”, mustaturkkinen kissa sanoi ja viittasi hännällään toiseen nuoreen kissaan. Hän oli käsittääkseni ottanut Hellän omaksi pennukseen ja piti tämän kanssa kahdestaan pientä perhettä.
“Jos tarkkoja ollaan, kyllästyin vain Ruutan ja Roihun iän ikuiseen toistensa kiusoitteluun ja jätin heidät keskenään leiriin. Haluatko liittyä meidän kahden seuraan? Lupaan, että emme ole yhtä pahoja kuin ne kaksi”, Mirri höpötteli keinahdellessaan käpälältä toiselle. Hellä katseli minua kiinnostuneen näköisenä.
“Saalistan mieluummin yksin, kiitos vain”, totesin kylmästi ja luikin pois seinien muodostamasta syvänteestä. Mirri kuitenkin seurasi minua Hellä aivan kintereillään.
“Mutta emme me saalista, voit vain kulkea kanssamme ja pysähtyä saalistamaan sitten, kun haistat jotain”, Mirri väitti vastaan. Kirosin mielessäni naaraan itsepäisyyttä ja suostuin.
