Kuutamolaine
Kirjoittaja: EmppuOmppu
// VIIKONLOPUN KP-BOOSTI KÄYTÖSSÄ //
Kuutamolaineen ja Talvikkitakun välit vaikuttivat tulehtuneen lopullisesti. Punertavaturkkinen naaras ei suostunut enää edes vilkaisemaan, Kuutamolaineen suuntaan, vaan käänsi hänelle heti häntänsä ja marssi toiseen suuntaan. Aluksi Kuutamolaine ei ollut pitänyt sitä minään, mutta kun aikaa oli kulunut, häntä oli alkanut kaihertaa ikävä. Miksi hän edes ikävöi Talvikkitakun kaltaista kissaa, joka oli hankkinut hänelle pelkästään hankaluuksia?
“Se kissa tietää vain ongelmia”, Virnakukkakin oli vahvistanut, eikä hänellä ollut ollut siihen vastaväitettä. Siitä huolimatta hänen ei ollut helppo haudata hänen ja Talvikkitakun yhteistä menneisyyttä kuin sitä ei olisi koskaan tapahtunutkaan – olivathan he kuitenkin tunteneet toisensa aina oppilasajoista asti.
Kylmä tuuli pyörteili leirin pohjalla ja sai Kuutamolaineen pörhistämään karvansa suojakseen. Virnakukka istui hänen vieressään sukimassa itseään ja kohotti kohta katseensa häneen kysyvän oloisena. “Et ole sanonut sanaakaan partion jälkeen. Painaako jokin mieltäsi?” naaras kysyi päätään kallistaen.
Korppisiipi oli laittanut hänet, Virnakukan ja Talvikkitakun samaan partioon tajuamatta, millaista draamaa heidän välillään parhaillaan oli. Mukana oli ollut myös Väärävarjo, joka oli valitettavasti joutunut kuuntelemaan nuorempien kissojen nälvimistä toisilleen suurimman osan matkasta. Kuutamolaine oli huomannut Virnakukalla olevan taipumusta ruveta sörkkimään jo valmiiksi tulenarkoja asioita.
“En pidä siitä, miten sinä ja Talvikkitakku puhutte toisillenne”, hän töksäytti lopulta ja katsahti ystäväänsä silmiään siristäen. “Teidän pitäisi oppia tulemaan toimeen, me olemme kuitenkin kaikki klaanitovereita keskenämme.”
Virnakukka huokaisi syvään ja näytti pyöräyttävän silmiään ohimennen. “Taasko me puhumme Talvikkitakusta?” Kun Kuutamolaineen ilme ei pehmennyt, naaras jatkoi sovittelevampaan sävyyn: “Minä lupaan, etten yritä provosoida häntä turhaan. Minusta on vain niin inhottavaa, miten hän kohtelee sinua. Muka paras ystäväsi ja mulkoilee sinua kuin pahinta vihollistaan? Vaikka hän itse satutti sinua?” Virnakukan häntä siirtyi silittämään hänen kylkeään. “Sinä ansaitset niin paljon parempaa, Kuutamolaine.”
Kuutamolaineen vatsassa lehahti lentoon hermostunut perhosparvi naaraan kosketuksesta. Hänen katseensa suli hieman, kun hän katsoi valkoharmaata soturitarta.
“Kuule, lähdettäisiinkö kävelylle?” Virnakukka ehdotti sitten ja nousi seisomaan. “Unohdetaan se Talvikkitakun typerys ja tehdään jotain kivaa. Kummankaan meistä ei tarvitse käyttää aikaamme sellaisen kissan ajattelemiseen.”
Kuutamolaine epäröi hetkisen, ennen kuin hänen naamalleen levisi pieni hymy ja hänkin kömpi tassuilleen. “Lähdetään vain. Istuskelu alkoikin käydä pitkästyttäväksi.”
“Hienoa! Tiedän oivan paikan, missä saamme olla rauhassa.” Virnakukka laski tuuhean häntänsä hänen selkänsä päälle kun he tassuttivat rinta rinnan leirin sisäänkäyntiä kohti. Kuutamolaine vilkaisi lapansa yli taakseen ja oli näkevinään vilauksen Talvikkitakun punertavasta turkista, joka katosi soturien pesään.
“Miten muhkea saalis!” Kuutamolaine katsoi silmät ihastuksesta pyöreinä Virnakukan nappaamaa mustarastasta. “Pentutarhan kuningattaret tulevat olemaan tuosta niin mielissään!”
“Voi, ei tämä ole heille vaan meille”, Virnakukka hymyili ja lipaisi verta viiksistään.
Kuutamolaineen häntä jännittyi. “Mitä?”
“Saalistin tämän vain meitä kahta varten. Älä huoli, voimme napata vielä lisää kotimatkalla ja viedä pentutarhalle runsaammat tuomiset.” Virnakukka kantoi linnun hänen eteensä ja pudotti sen maahan. Naaras oli niin lähellä, että tämän viikset kutittelivat hänen kuonoaan. “Ajattelin, että kaiken kokemasi jälkeen kaipaat pientä hemmottelua. Täällä saamme olla kaikessa rauhassa Talvikkitakulta.”
Kuutamolaine tuijotti tassujensa juuressa lojuvaa lintua. Hänen sisällään oli käynnissä moraalien kamppailu. Hänet oli pienestä pitäen opetettu siihen, että klaani oli ruokittava ennen itseään. Mutta kun Virnakukka kävi istumaan hänen viereensä ja loi häneen vetoavan katseen lumoavilla sinisillä silmillään, hänen ajatuksensa tuntuivat sotkeutuvan. Ei kai yksi kerta haittaisi mitään? Hän kyllä toisi tullessaan klaaniin lisää saalista hyvittääkseen tämän aterian.
Mustarastas oli juuri niin maukas kuin Kuutamolaine oli kuvitellutkin. He köllöttelivät ruoan päälle vieretysten eräällä syrjäisällä metsäaukiolla. Virnakukka oli ryhtynyt pesemään hänen niskaansa pitkin, jäntevin vedoin, mikä sai Kuutamolaineen kehräämään mielihyvästä. Kohta he vaihtoivat vuoroja ja Kuutamolaine suki vuorostaan Virnakukkaa. Virnakukka tuoksui niin raikkaalta ja hyvältä, että hän olisi halunnut haudata kuononsa syvemmälle naaraan turkkiin. Hän pidättäytyi tekemästä niin – se olisi ollut outoa.
“Tiedätkö mitä, Kuutamolaine”, Virnakukka naukui yhtäkkiä ja kääntyi katsomaan häntä. Kuutamolaine räpäytti silmiään kysyvästi. “Minusta me sovimme yhteen aika hyvin, emmekö sovikin?”
Kysymys tuli niin puskista, että Kuutamolaine joutui hyvin hämilleen ja joutui lipaisemaan omaa turkkiaan pariin kertaan peitelläkseen sitä. “No, minulla ainakin on mukavaa sinun kanssasi. Sinä olet oikein hyvä ystävä.”
Virnakukka hivuttautui lähemmäksi. “Niin olen. Mutta voisin olla enemmänkin.”
Kuutamolaineen sydän sykähti, eikä hän osannut sanoa, oliko se hyvä vai paha tunne. “Tarkoitatko sinä…?”
“Minusta meidän pitäisi ryhtyä kumppaneiksi”, Virnakukka täräytti ja katsoi Kuutamolainetta suoraan silmiin. Naaraan katse oli suorastaan hypnoottinen. “Tiedän, että sinäkin pidät minusta enemmän kuin vain ystävänä. Ja minustakin sinä olet oikein sievä, kuin lehtikadon hauras hiutale. Haluan pitää sinut puhtaana ja suojassa kaikelta pahalta.” Virnakukka kietoi etutassunsa Kuutamolaineen ympärille kuin halaukseen. “Me voimme olla onnelliset yhdessä.”
“Virnakukka, minä -”
“Sinun ei tarvitse vastata heti”, naaras painoi häntänsä hänen suulleen. “Mieti rauhassa ja kerro minulle tänä yönä vastauksesi.” Soturin katse kuitenkin paljasti, että hän odotti juuri sitä tiettyä vastausta.
Päivän hämärtyessä ja vaihtuessa iltaan Kuutamolaineen levottomuuden tunne kasvoi kasvamistaan. Hänen olisi annettava vastauksensa Virnakukalle tänä yönä.
“Sinua harvoin näkee noin hermostuneena.” Kuutamolaine lopetti leirin reunalla edestakaisin ramppaamisen ja kääntyi katsomaan emoaan, joka tassutti häntä kohti. Huomatessaan tyttärensä ahdistuneen katseen Korppisiipi kurtisti kulmiaan. “Onko jokin vialla?”
Korppisiipi kutsui Kuutamolaineen syrjemmälle juttelemaan. Kuutamolaine aloitti kertomalla draamasta hänen ja Talvikkitakun välillä sekä siitä, miten ikävältä hänestä tuntui, kun heidän välinsä olivat ajautuneet tähän pisteeseen. Sen jälkeen hän murehti vuorostaan Virnakukan ja Talvikkitakun välejä, koska ei pitänyt naaraiden välisestä kahnauksesta. Lopulta hän pääsi siihen kohtaan, mikä oli ajamassa häntä tällä hetkellä hermoromahduksen partaalle.
“Virnakukka pyysi minua kumppanikseen”, hän henkäisi hiljaa, silmät suurina ja pelokkaina. Korppisiiven kulmat kohosivat yllättyneesti. “Minä lupasin antaa vastaukseni hänelle tänä yönä.”
“Oho”, Korppisiiven onnistui ynähtää hämmästykseltään, “en tiennytkään teidän kahden olevan niin läheiset. Uskoin aina, että sinä ja Talvikkitakku päätyisitte yhteen.” Nähdessään Kuutamolaineen järkyttyneen tuijotuksen varapäällikkö rykäisi kurkkuaan ja kiirehti lisäämään: “Mutta Virnakukka on myös oikein mukava kissa ja loistava soturi. Sinua kuitenkin taitaa epäilyttää?”
“Tietenkin minua epäilyttää! Ryhtyminen jonkun toisen kissan kumppaniksi ei ole mikään pikku juttu”, hän tuskaili, ja mielessään lisäsi: *Enkä tosiaankaan ollut ajatellut sen jonkun olevan Virnakukka.*
Korppisiipi istui hänen viereensä ja nojasi häntä vasten lohduttavasti. “Minä ymmärrän. Muutos on monesti pelottavaa”, naaras maukui jokseenkin haikean kuuloiseesti, “mutta se ei tarkoita, etteikö siitä voisi seurata hyviäkin asioita. Tärkeintä on kuitenkin, että pysyt aitona itsellesi ja seuraat omaa sydäntäsi. Ja muistathan, että minä ja isäsi olemme aina sinun tukenasi, päätitpä mitä tahansa.”
“Kiitos, emo.” Kuutamolaineen olo oli heti paljon kevyempi saatuaan jakaa ajatuksiaan jollekulle toiselle. “En tiedä, mitä tekisin ilman sinua.”
Korppisiiven rinnassani hyrisi syvä, rakastava kehräys. “Olet meille äärettömän rakas, ja haluamme sinun olevan onnellinen”, hän sanoi ja kurkotti pesemään tyttärensä korvia. “Jos Virnakukka tekee sinut onnelliseksi, päätös ei voi olla kovin vaikea.”
Kuutamo näkyi ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tänä yönä. Sen täytyi olla merkki, Kuutamolaine tuumasi astellessaan Virnakukan vierellä nummilla. He olivat juosseet tänne kilpaa ja tasasivat nyt hengitystään. Yö oli varsin tunnelmallinen, ja mustavalkoisella soturilla oli yhä varmempi olo päätöksestään.
“No”, Virnakukka sanoi kohta ja pysäytti hänet kiertämällä hänen eteensä, “joko olet valmis vastaamaan?”
Tässä sitä nyt oltiin. Aikoiko hän oikeasti tehdä tämän? Hän vetäisi syvään henkeä ja naukaisi: “Minä haluan ryhtyä kumppaniksesi.”
Virnakukka puhkesi iloiseen kehräykseen. Naaras puski ja kiehnäsi häntä vasten niin mielissään, että Kuutamolainetta alkoi vähän nolostuttaa. “Miten ihanaa!” Virnakukka henkäisi lopulta ja katsoi häntä suoraan silmiin. “En malta odottaa, että pääsemme kertomaan leirissä kaikille tästä!”
“Täytyykö meidän kertoa heti kaikille?” Kuutamolaine siirteli käpäliään hieman vaivaantuneena. “Tiedäthän sinä minun perheeni – he kaikki puskevat varmasti heti iholle onnittelemaan ja kyselemään kaikkea turhanpäiväistä. Ja tämä on minulle vielä kovin uutta; haluaisin nauttia tästä ensin hetken ihan vain sinun kanssasi, ennen kuin teemme mitään suurta julistusta.”
Kuvitteliko hän vain, vai näyttikö Virnakukka aavistuksen verran pettyneeltä? Jos tämä olikin harmistunut Kuutamolaineen toiveesta pitää heidän kumppanuutensa vielä salaisuutena, naaras kätki sen nopeasti ja hukutti sen jälkeen uuden kumppaninsa helliin nuolaisuihin. “Totta kai, edetään sinun vauhtiasi! Ei meillä ole kiire mihinkään.”
“Kiitos kun ymmärrät”, Kuutamolaine huokaisi huojentuneena.
“Tietenkin, me olemme nyt yhtä”, Virnakukka kietaisi häntänsä Kuutamolaineen hännäntöpön ympärille, “ja kaikki meidän salaisuutemme ovat yhteisiä. Jatkossa kerromme toisillemme ihan kaiken, vai mitä?” Naaras hymyili suloisesti, mutta jokin hänen katseessaan sai kylmät väreet kulkemaan Kuutamolaineen selkäpiitä pitkin. Sen täytyi olla hänen mielikuvituksensa luoma tepponen. Virnakukka oli hänen uusi kumppaninsa, eikä tämä missään nimessä olisi halunnut hänelle pahaa. Tämä oli pitänyt hänen puoliaan Talvikkitakkua vastaan ja ollut hänen tukenaan vaikeina aikoina.
“Joo, tietysti”, hän hymähti ja työnsi ikävät epäilykset pois mielestään. “Ei mitään salaisuuksia.”
Seuraavana aamuna Kuutamolaine heräsi siihen, kun jokin kutitti hänen nenäänsä. Hän aivasti ja räpytteli silmänsä auki. Hänen vuoteeseensa oli ilmestynyt pehmeitä, mustia sulkia – ne olivat peräisin mustarastaasta. Kuutamolaineen ei tarvinnut arvailla kauaa, kuka lahjan takana oli; Virnakukka näytti raahanneen oman vuoteensa hänen vuoteensa viereen ja punonut ne yhteen.
“Huomenta, Kuutamolaine!” Kuuhohde tervehti häntä ohi mennessään. “Onneksi olkoon – sinä ja Virnakukka olette oikein soma pari!” Pieni hopeanharmaa naaras nyökkäsi hänelle kohteliaasti ja jatkoi matkaansa.
Kuutamolaine jäi toljottamaan pesätoverinsa perään mykistyneenä. Oliko Kuuhohde juuri kutsunut häntä ja Virnakukkaa somaksi pariksi? Miten ihmeessä tämä tiesi heidän viime yönä solmimastaan kumppanuudesta? Hän nousi ylös vuoteesta ja ravisteli turkkiinsa tarttuneen sulan irti matkalla aukiolle.
“Kuutamolaine, onnitteluni!” kajahti välittömästi, kun hän astui ulos pesästä. Hiilihammas ja Korppisiipi tassuttivat häntä vastaan silmät ylpeästi kimmeltäen. “Olen niin onnellinen teidän puolestanne.” Isä tuli koskettamaan neniä hänen kanssaan.
“Kiitos”, Kuutamolaine naurahti hiukan vaivaantuneena ja räpytteli silmiään voimatta ymmärtää, miten uutinen oli kiirinyt myös hänen vanhemmilleen asti, “mutta mistä te tiedätte asiasta?”
Hiilihammas ja Korppisiipi vilkaisivat toisiinsa. “Virnakukka ilmoitti meille asiasta aamulla”, Korppisiipi selitti. Se sai Kuutamolaineen korvat nytkähtämään epäuskoisesti.
Oliko Virnakukka mennyt rikkomaan heidän sopimuksensa heti seuraavana aamuna? Uskomatonta! Hänen sisällään oli nousemassa myrsky, jonka hän kätki kohteliaan hymyn taakse katsoessaan vanhempiaan. “Kiva juttu! Oletteko sattuneet näkemään kyseistä kumppaniani?” Virnakukalla oli parempi olla hyvä syy hänen luottamuksensa pettämiseen.
“Hän pyysi päästä aamun partioon”, Korppisiipi huiskautti häntäänsä leirin sisäänkäynnin suuntaan. “Lähetin Haukkakynnen, Kastesulan ja Talvikkitakun merkitsemään rajoja, ja Virnakukka ilmoitti haluavansa mukaan.”
Paha aavistus kulki Kuutamolaineen läpi. Virnakukka oli taatusti ilmoittautunut partioon vain, koska Talvikkitakku oli mukana siinä. Naaras epäilemättä aikoi kertoa tälle heidän tuoreesta kumppanuudestaan.
“Minun on mentävä”, hän tokaisi vanhemmilleen äkkiä ja lähti puolijuoksua sisäänkäynnille.
Metsässä hän etsi kuumeisesti partion hajujälkeä – joukko vaikutti kulkeneen pohjoiseen päin. Hän kiritti itsensä vauhtiin ja kiiti utuisen metsän poikki sydän rinnassaan tykyttäen. Mitä Talvikkitakku tekisi, jos Virnakukka rupeaisi hieromaan asiaa päin hänen naamaansa? Virnakukka oli luvannut olla provosoimatta tätä enempää, mutta naaras oli myös luvannut olla kertomatta heidän kumppanuudestaan kenellekään ennen kuin hän koki olevansa valmis.
Suuttuessaan Talvikkitakku osasi olla kovin arvaamaton. Vaikka Kuutamolaine oli vihainen kumppanilleen luottamuksen rikkomisesta, hän ei halunnut tämän joutuvan parantajan pesälle entisen ystävänsä käsittelyn jälkeen. *Hyvä Tähtiklaani, älä anna heidän olla toistensa kurkuissa kiinni, kun pääsen heidän luokseen!*
Edestäpäin alkoi kuulua ääntä. Kuutamolaine hidasti vauhtiaan ja pysähtyi vetämään henkeä. Hän ei halunnut rynnätä paikalle kuin joku sekopää. Kuulostellessaan ääniä tarkemmin, hän erotti kumppaninsa nau’un selvästi. Toistaiseksi ei kuulunut raivopäistä murinaa.
Mustavalkoinen soturi hiipi lähemmäksi ja sai kohta näköyhteyden partioon. Kissat olivat pysähtyneet uusimaan rajamerkkejä. Kauhukseen Kuutamolaine huomasi Virnakukan kävelevän Talvikkitakkua kohti. Punertavaturkkinen naaras jännittyi ja mulkaisi toista naarasta vihaisesti, kun tuo sanoi tälle jotakin.
Silloin Kuutamolaine ei enää kestänyt seurata tapahtumia sivusta – hänen oli mentävä väliin, ennen kuin jotakin kauheaa tapahtuisi. “Virnakukka!” hän maukui terävästi astuessaan esiin puun takaa. Naaraat kääntyivät katsomaan häntä yllättyneen oloisina. “Minähän kielsin sinua kertomasta meistä kenellekään ennen kuin olen valmis. Ja nyt sinä olet juorunnut kumppanuudestamme puolelle klaanille ja kerjäät täällä Talvikkitakulta verta nenästäsi!” Hän katsoi kumppaniinsa tuimasti.
Virnakukka räpytteli silmiään viattomasti. “Enhän minä mitään kerjää”, hän naukui hämillään. “Tulin vain ilmoittamaan Talvikkitakulle, että olen jo jättänyt hajumerkit tähän kohtaan. En ole puhunut hänelle kumppani-asioista halaistulla sanallakaan.” Soturittaren naamalle kiipesi hieman vahingoniloinen ilme, kun hän kääntyi katsomaan vieressään typertyneen näköisenä seisovaa Talvikkitakkua. Hän asteli Kuutamolaineen luo ja painautui hänen kylkeensä kiinni kuuluvasti kehräten. “Mutta nyt kun sinä otit asian puheeksi, niin meidän on kai sama paljastaa pieni salaisuutemme myös Talvikkitakulle.”
Kuutamolaineesta tuntui kuin hänen päälleensä olisi nakattu jääkylmää vettä. Hänen sydämensä oli pysähtyä, kun hän kohtasi Talvikkitakun katseen, josta kuvastui niin monta eri tunnetta samanaikaisesti, ettei sitä pystynyt lukemaan selvästi. Hän oli juuri itse mennyt möläyttämään Talvikkitakulle sen asian, jonka oli pelännyt Virnakukan kertoneen tälle partion aikana. *Kuutamolaine, olet oikea tomppeli!* hän torui itseään ja käänsi häpeissään katseensa toisaalle.
Virnakukka sen sijaan ei kainostellut. Hän teki Talvikkitakulle selväksi, että heidän juttunsa oli nyt virallista. “Kyllä vain, me eilisyönä sovimme olevamme kumppanit. Eikö olekin ihanaa, Talvikkitakku? Jos et olisi puoliksikaan niin itsekäs kissa kuin olet, osaisit olla iloinen entisen parhaan ystäväsi puolesta”, naaras lirkutti.
Tämä oli ihan kauheaa. Kuutamolaine tiesi Talvikkitakkuun katsomattakin, että kaikki toivo heidän väliensä korjaamisesta oli tämän myötä menetetty.
//Tale?
