Laku
//Kirjoittaja: Käärmis
//Kotikisu | Tuntematon alue
Valo ja Sammakko alkoivat vähitellen tehdä loppuaan ja juuri silloin kaksijalka tuli avaamaan kaksijalanpesän liikkuvan seinän. Tämä huuteli ilmeisesti minulle ja Lunalle, että oli aika tulla sisälle. Valo ja Sammakko lähtivät äkkiä paikalta ja huusin vielä hyvästit heidän peräänsä ennen kuin käännyin ja lähdin taas sisälle. Luna tuli hyväntuullisena vierelleni ja tassutti kanssani sisälle.
“Toivottavasti tapaamme heidät taas”, naaras naukaisi.
“Niin, toivottavasti.”
Teroitin kynsiäni uudessa kynsien uudessa raapimapuussa, jonka kaksijalat olivat minulle ja Lunalle hankkineet. He olivat vain joku päivä raahanneet sen sisälle ja olivat tehneet selväksi, että se oli kynsien teroitusta varten. Muistelin miten kaksijalat olivat näyttäneet minulle miten raapimapuuta käytettiin siten, että ne olivat itse raapineet sitä ja pitänyt minua silmällä. Ne olivat näyttäneet hyvin huvittavilta. Kuulin hentoisia askelia takaani ja käänsin hymyillen päätäni.
“Hei Luna!” tervehdin naarasta hymyillen leveästi. “Mitä sinä pidät tästä uudesta raapimapuusta, jonka kaksijalat meille hankkivat?”
“Se on ihan kiva. Siinä on ihan mukavaa nukkua”, naaras totesi katsellen raapimapuuta arvioiden. Nyökkäytin päätäni ja loikkasin ylempänä raapimapuussa olevalle pehmustetulle tasanteelle.
“Onpa tämä pehmeä!” huusin ihmeissäni. Luna kehräsi huvittuneena ja loikkasi sitten itsekin tasanteelle viereeni. Kehräsin ja sukaisin ystäväni turkkia. Hän pukkasi minua ystävällisesti päällään ja meni sitten makuulle. Minäkin menin makuulle ja laitoin pääni tasanteen reunalle. Hitaasti suljin silmäni ja vaivuin uneen.
Kuuntelin, miten kaksijalanpennut leikkivät liikkuvan seinän toisella puolella. Olin istunut jo vaikka kuinka kauan liikkuvan seinän toisella puolella naukumassa ja raapimassa sitä, mutta kaksijalanpennut eivät vain tulleet avaamaan minulle kulkutietä. Halusin juuri nyt huomiota enemmän kuin mitään. Aikuiset kaksijalat olivat kadonneet jonnekkin ja Luna nukkui ja nyt halusin paijauksia.
“Päästäkää minut sinne!” kiljuin oven takana ja saavin liikkuvan seinän kulmaa vihaisena. Huuto huoneessa kasvoi kasvamistaan enkä olettanut kaksijalanpentujen siis kuulevan minua. Käännähdin siis ympäri ja lähdin tallustelemaan alas.
“Miksi he eivät voi vain olla hieman hiljempaa, kuulla minua ja tulla leikkimään kanssani”, valitin itsekseni. Alas päästessäni loikkasin tasanteelle, jossa leluja säilytettiin. Harkitsin itsekseni leikkimistä, mutta se oli huomattavasti tylsempää. Siitä huolimatta lopulta otin sieltä pienen pallon jota lähdin sitten pyörittelemään pitkin paikkoja.
