Lauhalaukka
Kirjoittaja: EmppuOmppu
”Niin kai.” Ilta-aurinko lämmitti mukavasti kosteaa turkkiani. Annoin leukani levätä Villisielun pään päällä. Kuulin naaraan levollisen hengityksen, ja omani kulki sen tahdissa. Jokin tuntui kuitenkin väärältä. Ehkä siksi, että tiesin Villisielun ja velipuoleni läheisistä väleistä, ja että kuinka tiiviisti he olivat viettäneet aikaansa yhdessä.
”Olet oikeassa, meidän on palattava”, sanoin vakavoituen ja nousin varovasti ylös. Villisielu vilkaisi minuun hieman yllättyneen oloisena, muttei sanonut mitään. Parempi niin. Kotimatka sujuisi joutuisasti, mikäli emme jäisi jahkailemaan turhan takia.
Odotin, että Villisielu pääsi takaisin jaloilleen. Sen jälkeen lähdin viemään meitä takaisin leiriin päin. Soturitar kiri rinnalleni, hänen turkkinsa melkein hipoi omaani, ja tunsin lihasteni kiristyvän. Pakotin kuitenkin itseni pysyttelemään rauhallisena. En saisi tehdä hätiköityjä päätöksiä, etenkään kun Villisielu ei ollut tehnyt mitään väärää minua kohtaan. Hän vain sattui pitämään pahantuulisesta verisukulaisestani.
Emme oikeastaan puhuneet koko matkan aikana yhtään mitään. Minusta niin oli ihan hyvä eikä se ollut tuntunut haittaavan seuralaistanikaan. Pian meidät pelasti hiljaisuudelta edessäpäin siintävä leiri, joka oli minulle enemmän kuin odotettu näky.
Mutta aukiolle päästessämme, minua odottivat velvollisuudet – ja yksi uusi ikävä tapaaminen itselleni epämieluisan kissan kanssa. Karhumyrsky istui leirin laidalla, hänen lähistöllään liikkui Ruostekukka, joka jutteli keskittyneen näköisenä Jokimielelle.
”Suvaitsihan nuori pari saapua sentään leiriin”, Karhumyrsky tuhahti, kun saavuin hänen luokseen. Villisielu seisoi takanani, hän tuntui välttelevän entisen mestarinsa katsetta.
”Mene vain jo edeltä nukkumaan. Minä tulen perässä”, lupasin naaraalle, ja hän nyökkäsi ja poistui paikalta. Käänsin huomioni takaisin ärtyneeseen velipuoleeni, jonka oranssi katse tarkasteli minua huolella kuonosta hännänpäähän – ihan kuin soturi yrittäisi mitata, millainen vastus olisin hänen voimilleen.
”Tuskin jäit odottelemaan meitä tähän huvikseksi”, totesin tyynesti, enkä antanut katseeni karata mihinkään kollin oransseista silmistä, jotka tuntuivat haastaneen minut.
Karhumyrsky pudisteli päätään. Hänen ilmeensä ei värähtänytkään, kun tämä nousi seisomaan ja otti muutaman laiskahkon askelen kiertääkseen minut ympäri. Pysyttelin varuillani, mutta en liikahtanutkaan. Jos Karhumyrsky kävisi päälle, häntä odottaisi karkotus klaanista – ja hän taisi tietää sen, sillä tämä vain kulki ohitseni suorinta reittiä piikkihernetunnelille, jonka luona Ruostekukka ja Jokimieli seisoskelivat varsin malttamattoman oloisina.
”Meidät määrättiin tarkistamaan ukkospolkua lähellä oleva raja”, Karhumyrsky sanoi viileästi ja hänen kasvoillaan häilyi ivallinen hymy, joka oli epäilemättä osoitettu minulle.
Siristin hiukan silmiäni, mutta pidin suuni kiinni. Antaa Karhumyrskyn haastaa, riippumatta muusta, hän tulisi olemaan se, joka saisi kärsiä seuraamukset. Ehkä viimeistään sitten Villisielu näkisi kurjan veljeni todellisen luonnon.
Tähdet tuikkivat hämmästyttävän himmeästi hämärtyneellä taivaalla, kuin ne olisivat olleet katoamassa. Mutta se se vasta oli lapsellinen ajatus: eiväthän tähdet voineet mitenkään kadota. Onneksi en ollut erehtynyt jakamaan aatoksiani ääneen, siitä vasta Karhumyrsky olisi saanut oivan syyn tehdä minusta pilkkaa.
”Mitä sinun ja Villisielun välillä on?” Säikähdin tajutessani Karhumyrskyn kävelevän melkein kiinni minussa. Otin häneen vaistomaisesti vähän etäisyyttä.
”Ei mitään, me olemme vain ystäviä”, sanoin nopeasti, enkä suostunut katsomaan hänen suuntaansa. Kuulin hänen tuhahtavan.
”Vai muka ystäviä. Näin, kuinka palasitte leiriin kylki kyljessä”, tämä sihahti paheksuvasti.
”Entä sitten? Asian ei luulisi kuuluvan sinulle alkujaankaan”, murisin hiljaisella äänellä, jotta edellämme kulkevat Ruostekukka ja Jokimieli eivät olisi huomanneet meneillään olevaa pientä eripuraa.
”Saattaa hyvin kuuluakin”, äsähti puolestaan Karhumyrsky, jonka vihamielisyys kipinöi uhkaavana ilmassa, ja oli suorastaan käpälin kosketeltavissa.
”Millä tavalla muka? Siksikö, koska vietitte suurimman osan ajastanne toistenne turkeissa kiehnäten, sen sijaan, että olisit kouluttanut häntä soturiksi, kuten mestarin tehtäviin kuuluu”, napautin takaisin, ja se sai kollin hiljenemään mutta hänen ilmeestään päätellen asia ei jäisi tähän.
Teimme sovitun reitin loppuun ja suoritimme pakolliset merkkaukset, ja palasimme sitten takaisin leiriin. Olin liian uupunut reagoidakseni mitenkään Karhumyrskyn ilkeään tuijotukseen, kun kuljin Villisielun vuoteen ohi omalle paikalleni. Siirtäisi itse petinsä lähemmäksi naarasta, jos oli kerran niin vaikeaa vartioda häntä minulta pesän toiselta puolelta käsin.
Vaikka ummistin silmäni ja yritin ajatella mukavia, uni ei ottanut tullakseen. Päädyinkin siis vain kuuntelemaan pesätoverieni rauhallista tuhinaa, kunnes jossain vaiheessa vaivuin tiedottomuuteen ja kaikki ympärilläni hämärtyi.
Siistin turkkiani varjossa aukiolla, Villisielu piti minulle seuraa. Oli kulunut jo noin neljännesosakuu viattomasta iltakävelystämme Hehkulammella, ja minusta tuntui, että olimme ehtineet lähentyä näinä päivinä. Olin nähnyt Karhumyrskyn lähtevän aamupartion mukana ulos leiristä aiemmin tänään, joten saisimme olla kaikessa rauhassa.
Normaalisti olisin viettänyt aamupäiväni parhaan ystäväni kanssa, mutta Mahlahallakin oli tänään aikaisin jalkeilla ja vienyt uuden oppilaansa Liekkitassun harjoittelemaan jo ennen auringonnousua. Tietysti olin iloinen hänen puolestaan, ja toivoin itsekin saavani pian oppilaan koulutettavaksi – se olisi minulle suuri kunnia ja luottamuksen osoitus Punatähdeltä.
Villisielu kosketti minua kuonollaan. Ajatukseni katkesivat ja käännyin katsomaan häntä kysyvästi mutta naaras nyökkäsikin päällään Punatähden suuntaan, joka oli saapunut aukiolle huomaamattani. Jo pelkästään punaruskean kissan olemuksesta osasin päätellä, ettei hän ollut tullut ulos ottamaan vain aurinkoa.
”Klaanikokous!” Kuten olin arvellutkin. Nousin tassuilleni ja sukaisin vielä lavastani törröttävän karvatupon suoraksi, ennen kuin hölkkäsin Villisielun perässä kuuntelemaan päällikköä.
”On jälleen tullut aika nimittää uusi oppilas”, Punatähti puhui vakaalla, kuuluvalla äänellä. Hänen katseensa kiersi kissasta toiseen, kunnes se kohtasi paikalle tupsahtaneen kirkkaanruskean pennun. Muistelin hänen nimensä olevan Pähkinäpentu.
”Pähkinäpentu, astu eteenpäin.” Pähkinäpennun tummanvihreät silmät laajenivat, kun hän asteli klaanipäällikön eteen. Hän ei edes vapissut odottaessaan tuomiota – mikä urhea pentu. Nimittäjäisistä tuli aina minulle mieleen oma oppilasseremoniani. Se oli silloin sykähdyttävä hetki, käännekohta lyhyessä elämässäni.
”Pähkinäpentu, tästä päivästä eteenpäin sinut tunnetaan Pähkinätassuna. Mestarisi on Villisielu.” Valehtelisin, jos sanoisin, etten ollut pettynyt kuullessani Punatähden ilmoittavan tuoreen oppilaan mestarin nimen. Olin kovasti toivonut saavani oman oppilaan, mutta koska en halunnut käyttäytyä kuin pikkumainen kakara – ja olla samalla epäkunnioittava Punatähden valintaa kohtaan – hyväksyin päätöksen. Villisielu olisi varmasti hyvä mestari ja Pähkinätassu olisi hyvissä käpälissä hänen kanssaan.
Klaani hurrasi Pähkinätassun nimeä. Liityin kuoroon jokseenkin poissaolevasti, enkä saanut sanoja kunnolla ulos suustani. Katseeni harhaili Villisieluun, joka käveli viereltäni uuden oppilaansa luo. Mielessäni myllersivät ajatukset.
”Tunnistan tuon ilmeen.” Ruostekukka seisahtui viereeni, hänen oranssi katseensa mittaili Villisielua huolella.
”En tiedä mistä puhut”, niiskaisin nenääni ja käänsin pääni poispäin. Minun ei tehnyt mieli jutella naaraan kanssa juuri tällä hetkellä.
”Tiedät kyllä, mitä tarkoitan. Minä pidän sinusta, enkä halua toistaa samaa virhettä toisen poikani kohdalla. Puhu tunteistasi hänelle, äläkä anna itsesi katkeroitua kuten Karhumyrsky”, ruosteenruskea soturi maukui matalalla äänellä, ja seuratessani hänen katsettaan, huomasin Karhumyrskyn partion palanneen jo takaisin leiriin. Pitkäjalkainen kolli suuntasi entisen oppilaansa luo hymyillen. Sydäntäni pisti ikävästi, kun näin kaksikon koskettavan toistensa kuonoja. En olisi halunnut katsella sitä, mutta ymmärsin nyt, mitä emoni ajoi takaa puheillaan.
”Selvä”, sanoin hiljaa ja nyökkäsin Ruostekukalle lyhyesti, mutta naaras oli kääntynyt jo ympäri ja suuntasi soturien pesälle päin. Ihmeellinen hiippari.
Huokaisin ja yritin saada ajatukseni selviksi. Raahustin aukion poikki leirin laidalle, takaisin varjoon. Kävin pitkäkseni multaiselle maaperälle ja jäin seuraamaan Villisielun, Karhumyrskyn ja Pähkinätassun keskistä kokoontumista. Pian Karhumyrskykin jatkoi matkaansa kaksikon luota aina tuoresaaliskasalle saakka, mistä hän nappasi itselleen päästäisen ja siirtyi syömään sitä sitten syrjemmälle.
Jälleen kerran minut keskeytti uusi häiriö: kovia kokeneen näköinen sammalpallo kieri jalkojeni juureen. Sen perässä loikki punertava turkkinen kissanpentu. Kasvoilleni hiipi väkisinkin pieni hymy, kun läpsäisin pallon takaisin pennulle. Pikkuinen pysähtyi käpälät luisuen eteeni, hän katsoi minua uteliaasti tummansinisillä silmillään.
”Varo vain, ettet viskaa sitä vahingossa lampeen. Minulle on käynyt kerran niin sinun ikäisenäsi, ja se oli epämieluisan märkä kokemus”, mau’uin huvittuneena ja katselin pentua. Yritin saada päähäni, mikä hänen nimensä mahtoi olla, kunnes muistin Punatähden ja Rapakynnen esikoisen, jota kukaan ei ollut odottanut syntyväksi. Minttupentu – se sen täytyi olla.
”Sinä olet varmaankin Minttupentu? Minun nimeni on Lauhalaukka. Hauska viimein tavata.” Katsoin pentua kiitollisena siitä, että hän oli sattunut heittämään sammalpallon juuri minun kohdallani. Jollekulle jutteleminen helpotti aina oloani.
//Minttu?
//1183 sanaa
