Lieskakajo
Kirjoittaja: Aura
Lieskakajo pudisteli päätään, kun Kharon parahti että jäätyisi tänne. ”Sitten sinun täytyy pitää vauhtia. Sinun ei enää tarvitse pelätä putoamista, koska koit sen jo. Pelastan sinut aina vain uudestaan ja uudestaan, kunnes pääset joen toiselle puolelle ja takaisin. En anna suosikkikissani jäätyä”, kolli lohdutti hymyillen ja suki myös turkkiaan oppilaansa tehdessä samoin. Hänellä alkoi olla jo hyvinkin kylmä, olikohan hän asettanut toiselle liian vaarallisia ja vaativia tehtäviä? Ei Lieskakajo halunnut tehdä niin, pitäisi kysellä muiden mestareiden koulutusmetodeista. Hän ohjeisti Kharonia kiveltä toiselle loikkelussa, rauhallisuus oli kaiken perusta. Hän havaitsi toisessa lievää hermostuneisuutta, mutta piti itse päänsä mahdollisen kylmänä. Nyt ei saisi levittää toiselle aihetta hermostuneisuuteen, tehtävä oli hyvinkin helppo ja tavallinen, eikö? Sillähän kaikki oppilaat aloittivat. Toinen kivi, kolmaskin! Riemu alkoi yltyä kollikissan sisällä, kun hänen oppilaansa onnistui siinä. Kharon teki sen! ”Hyvä Kharon, hyvä! Tiesin että onnistut, nyt voit palata takaisin! Me menemme leiriin, etteivät muut joudu pitämään meille tänään valvojaisia”, Lieskakajo vitsaili leikkisästi, vaikka ei ikimaailmassa antaisi parhaan ystävänsä jäätyä elävältä. Hän katseli Kharonin menoa ja pian toinen olikin jo loikannut viimeiseltä kiveltä kuivalle maalle. Lieskakajon kurkusta kumpusi lyhyt, mutta sitäkin onnellisempi kehräys. ”Onnistuit todella hyvin, noin sitä pitää! Palataan leiriin ennen kuin olemme yhtiä jääkalikoita. Muistatko mistä tulimme?” oranssiturkkinen katti kysyi ja kääntyi laikukkaan kissan puoleen, joka alkoi silmäillä metsää. Lieskakajokin katseli hetken maisemia, tähän aikaan vuodesta oli niin rumaa. Mutta pian Kharon näkisi metsän todellisen loiston, hän saisi vieläpä soturinimensä sen loistaessa. Kharon kuitenkin pudisteli päätään pettyneenä ja kysyi varovaisesti olisiko hänen pitänyt muistaa mistä he olivat tulleet. Lieskakajo kosketti toista hännällään ja pudisti päätään hieman hymyillen. ”Ei, minä vain kokeilin. Siinä menee hetki, ennen kuin opit tunnistamaan reviirin ja kulkemaan täällä”, Lieskakajo lupasi ja hänen hampaansa kalisivat hieman, kun hän lähti näyttämään mistä he olivat tulleet. Kollin askeleet olivat nopeita ja pyrähteleviä, sillä kylmyys alkoi todella vallata heidän molempien kroppiaan. Molemmat olivat hyvin hiljaisia, sillä Kharon keskittyi uudessa maastossa tassutteluun ja Lieskakajo taas siihen, että ei jäätyisi. Matka taittui kuitenkin nopeasti, sillä he pistivät liikettä käpäliin. Aukiolle päästyään, he kohtasivat kissojen uteliaat katseet ja sieltä täältä kuului kissojen huvittuneita tyrskähdyksiä. Lieskakajo luimisti korviaan, oliko hän nyt tyystin nolannut Kharonin? ”Käydään varalta parantajan pesällä. Lehtikadon aikaan veteen putoaminen voi aiheuttaa vilustumisen”, soturi selitti nopeasti ja lähti pää alhaalla kohti parantajan pesää. Lieskakajo kumartui varovaisesti, oksia varoen ja huokaisi helpotuksesta kohdatessaan pesän lämmön. ”Liljatuuli, Leimutassu! Oletteko te heh, kotona?” Lieskakajo huhuili tuttuja parantajakissoja ja istahti odottelemaan. Hänen kuonoonsa kantautui yrttien hyvinkin kitkerät tuoksut ja hän nyrpisti nenäänsä lähes huomaamattomasti, hän ei halunnut vaikuttaa töykeältä. Tekiväthän parantajat tärkeää työtä, ei hän halunnut olla se nenäänsä nyrpistelevä, kiittämätön kissa. Tummanharmaa parantaja naaras asteli heidän luokseen ja katsoi kaksikkoa yllättyneesti. ”Haavetassu putosi veteen ylittäessämme astinkiviä, ja pelastin hänet”, Lieskakajo selitti nopeasti, niin nopeasti ettei Liljatuuli edes ehtinyt kysyä mitä oli tapahtunut. Naaraskissa nyökkäsi heille ja selitti mitä heidän kuuluisi tehdä. ”Ensitöiksi teidän täytyy pestä turkkinne kuiviksi. Seurailkaa vointianne parin päivän ajan. Jos olette koko ajan kylmissänne, nenänne vuotaa, aivastelette tai yskitte jatkuvasti, tulkaa käymään uudelleen täällä. Onneksi selvisitte molemmat säikähdyksellä”, Liljatuuli naukui lämpimästi.
Lieskakajo painoi ohjeet mieleensä, hän halusi pysyä terveenä näinä aikoina. Liljatuulen ehdotuksesta hän istahti siihen, sillä tummanharmaa naaras oli antanut heille luvan jäädä kuivattelemaan. Raitaturkki aloitti turkkinsa sukimisen, hän suki etukäpäläänsä nopeaan tahtiin. Pitäisi värjötellä täällä hetki, niin ei tulisi enempi vilu. Hän käänsi katseensa Kharoniin, joka kysyi kiertäisivätkö he reviirin huomenissa loppuun ja sai Lieskakajolta nyökkäyksen. ”Kyllä, kierrämme sen huomenna loppuun. Sitä ennen saat levätä, voit syödä ja muista levätä, vietä aikaa muiden oppilastovereiden kanssa ja tutustu heihin. Kollisoturi nousi toisen viereltä ja tassutteli hieman kauemmas, ravistellakseen varovaisesti turkkiaan. SItten hänen vihreät silmänsä kääntyivät toisen puoleen ja Lieskakajo hymyili lämpimästi. ”Minä lähden nyt soturien pesään kuivattelemaan ja siitä vielä partioimaan. Nähdään huomenna, saat nukkua pitkään! Sen minä lupaan”, Lieskakajo naukaisi virne kasvoillaan ja pukkasi ystäväänsä, joka riemastui uutisista. ”Heippa!” Lieskakajo toivotti toiselle ja lähti loikkimaan soturien pesälle päin. Ei hänen turkkinsa aivan vielä kuiva ollut, mutta lähellä ja hän voisi ottaa esimerkiksi pienet nokoset. Seuraavan partion lähtöön olisi kuitenkin aikaa. Lieskakajo työntyi pesään ja rojahti sammalilleen, jotka eivät onneksi olleet kaukana. Hänen suustaan pääsi onnellinen huokaisu. Vaikka heistä oli meinannut tulla jääkissoja, päivä oli ollut silti mahtava! Lieskakajo yskäisi muutaman kerran ja niiskaisi epämukavasti, olikohan hän kuitenkin onnistunut vilustumaan? Oi ei, Lieskakajo ihan todella halusi pysyä terveenä. Hän hautasi kuononsa kuiviin sammaliin ja sulki vihreät silmänsä. Uni taatusti auttaisi ja korjaisi kaiken, niin kolli ajatteli. Kolli kuunteli aukiolta kantautuvia ääniä, hän oli pesässä lähes yksin. Muilla oli päivän askareet vielä suorittamatta. Onneksi hän voisi nyt levätä ja jättääkin sen partion väliin, jos olo menisi vieläkin huonompaan suuntaan.
//Kharon?
// 761 sanaa
