Myrskymahti
Kirjoittaja: Auroora
Myrskymahti käveli nyrpeänä partion hännillä. Nyrpeä oli ehkä vähättelyä: hän oli raivoissaan, surun murtama sekä hämmentynyt. Oli kulunut jo useampi kuu siitä, kun hänen emonsa – jos Pimentovarjoa nyt emoksi pystyi enää kutsumaan – oli mennyt tappamaan hänen isänsä. Tuona päivänä Myrskymahdin maailma oli tuntunut pysähtyvän niille sijoilleen. Ensin hän ei ollut uskonut kuulemaansa; miten Pimentovarjo olisi muka voinut tappaa Turmaloikan? Emo ja isä rakastivat toisiaan. He rakastivat myös pentujaan, eikä emo olisi ikinä tehnyt mitään satuttaakseen heitä kolmea. Myrskymahdilta oli mennyt päiviä hyväksyä, että hän oli väärässä: emo oli kenties koko metsän sydämettömin kissa. Turmaloikkaa ei ollut nimittäin näkynyt eikä kuulunut, joten Myrskymahtikin oli viimein tullut siihen tulokseen, että hänen rakas isänsä oli poistunut lopullisesti tästä maailmasta.
Myrskymahti potkaisi maassa lojuvaa käpyä aivan kuin tuo pieni, kapinallinen ele olisi yhtään helpottanut hänen sisällään myrskyävää tunteiden sekamelskaa. Hän vihasi Pimentovarjoa. Sen jälkeen, kun hän oli viimein hyväksynyt menettäneensä isänsä, oli Myrskymahti surrut lamaantuneena sotureiden pesässä monta päivää. Tietysti hän suri vieläkin, mutta nyt hänen emoaan kohtaan tuntemansa raivo ja kostonhimo antoivat hänelle energiaa. Myrskymahti ei ehkä ollut tunneälykkäin, mutta hänkin tiesi, että kenties pahin rangaistus Pimentovarjolle oli, ettei hänen tyttärensä suostunut enää puhumaan hänelle. Pyräkkäpirun suhtautuminen oli kutakuinkin samanlainen: Myrskymahti ei ollut ainakaan nähnyt veljensä millään tavalla huomioineen heidän emonsa olemassaoloa. Kaamoskukkaan Myrskymahti oli hiukan pettynyt: tietysti hänen toisenkin veljensä tuntemukset emoa kohtaan olivat negatiiviset, mutta toisin kuin Myrskymahti, Kaamoskukka ei suostunut teeskentelemään, ettei Pimentovarjoa ollut olemassakaan.
Myrskymahti ei kuitenkaan ollut varma, oliko puhumattomuus tarpeeksi suuri rangaistus Pimentovarjolle. Hän halusi satuttaa tätä, laittaa emon kärsimään aivan kuin hän oli tehnyt Turmaloikalle ja Myrskymahdille. Harmaa naarassoturi ei kuitenkaan pystynyt edes kuvittelemaan tappavansa emoaan tai tekevänsä mitään muutakaan hirveää hänelle. Samalla se sekä ärsytti häntä että oli suuri helpotus: Myrskymahti ei ollutkaan mikään paha kissa. Pimentovarjo oli satuttanut häntä jo tarpeeksi, hän ei antaisi emonsa muuttaa sitä, millainen kissa hän oli.
Kaikeksi onneksi Pimentovarjo ei ollut sattunut useasti samoihin partioihin Myrskymahdin eikä hänen sisarustensa puheiden perusteella myöskään heidän kanssaan. Myrskymahti oli asiaan tyytyväinen, ja hänestä tuntui, että niin oli Pimentovarjokin. Turmaloikan kuoleman jälkeen naaras oli yrittänyt päästä puhumaan tyttärelleen, mutta kun Myrskymahti oli tarpeeksi monesti hänet torjunut, oli Pimentovarjo luovuttanut. Emo oli pikemminkin alkanut vastavuoroisesti vältellä Myrskymahtia. Se ärsytti nuorta naarassoturia: hänen kuului olla se, joka ei välittänyt toisesta pätkääkään. Hänen kuului olla se, joka teeskenteli, ettei toista ollut koskaan ollut olemassakaan. Myrskymahdilla oli siihen oikeus, Pimentovarjolla ei. Soturi oli pettynyt siihen, ettei hänen emonsa enää kerjännyt pentujaan takaisin luokseen, kuten hyvän emon olisi kuulunut tehdä.
Myrskymahti pudisti päätään karistaakseen ajatukset Pimentovarjosta. Varapäällikkö ei ansainnut ollenkaan tilaa hänen mielestään, joten Myrskymahti pakotti itsensä keskittymään ympäristöönsä. Se oli hyvä, sillä jos hänen huomionsa olisi ollut muualla, olisi naaras seuraavana hetkenä astunut vesilammikkoon, kuten hänen edellään kulkeva Turhamyrsky. Myrskymahti hymähti hiukan, kun hän katseli, miten soturi ravisti inhoten rapaa tassustaan.
Ainakin lehtikato oli lopuillaan, jos ei elämässä mitään muuta hyvää tapahtunutkaan. Männyt ravistelivat lunta oksiltaan partion edetessä kohti Eloklaanin rajaa sulaneen lumen muodostamien lätäköiden peittämällä polulla. Aluskasvillisuus pilkisteli lumen alta sieltä täältä, kun mustikoiden ja puolukoiden varvut kurottelivat kohti aurinkoa, joka näinä päivinä jaksoi loistaa taivaalla pidempiä aikoja. Ilma tälläkin hetkellä oli tylsän haalea; tietysti miellyttävämpi kuin lehtikadon ankarat pakkaset, mutta tylsä yhtä kaikki. Viherlehteä Myrskymahti odotti innolla, joka toisaalta oli huomattavasti helpompi hillitä kuin aiemmin johtuen kenties viimeaikaisista tapahtumista. Ainakin viherlehtenä olisi lämmin ja riistaa riittäisi. Kenties siihen mennessä Henkäystähti olisi viimein löytänyt käsiinsä sen vaarallisen erakon, josta oli puhunut. Myrskymahti toivoi, ettei se ollut hän tai hänen veljensä.
Yksi hänen veljistään oli itse asiassa partion mukana; Kaamoskukka kulki jonossa pari paikkaa Myrskymahdin edellä. Naaras oli hetken harkinnut harppovansa veljensä kiinni jutellakseen hänen kanssaan, mutta hän oli huomannut, että tätä nykyä hänen keskustelunsa pentuetovereidensa kanssa ajautuivat aina samaan aiheeseen. Myrskymahti ei halunnut ajatellakaan Pimentovarjoa, joten hänestä puhuminen ei tullut kysymykseenkään. Myrskymahti myös tiesi, että haukkuessaan emoaan hän saattoi olla melko raskasta seuraa: sekä Pyräkkäpiru että Kaamoskukka olivat kuulleet saman julistuksen emon sydämettömyydestä ja piittaamattomuudesta monen monta kertaa. Siksi Myrskymahti oli päättänyt vain olla hiljaa, mikä ei ollut hänelle ollenkaan tavanomaista. Ainakaan hän ei häiritsisi ketään.
Myrskymahti vilkuili lievästi kiinnostuneena rajan toiselle puolelle Eloklaanin reviirille. Kuinkakohan heidän naapuriklaaninsa pärjäsi nyt, kun he olivat menettäneet leijonanosan reviiristään? Ei sillä, että naaras olisi suuremmin asiasta välittänyt: hänellä oli aivan tarpeeksi huolehdittavaa omassa klaanissaan. Siltikin hän pohti, kuinka Eloklaani selviäisi, kun heidän riista-alueensa olivat pienentyneet näin roimasti. Joutuisiko koko klaani jättämään kotikontunsa ja etsimään uutta reviiriä? Siitä Henkäystähti ainakin olisi mielissään, Myrskymahti epäili.
Harmaa naaras huomasi edessään kulkevan Lumikkoviiksen katseen kiinnittyneen jonnekin Eloklaanin puolelle. Hän seurasi uteliaana soturin katseen linjaa huomatakseen, että Eloklaanin puolellakin kulki parhaillaan partio. Hän oli hiukan yllättynyt nähdessään, että itse Mesitähti oli partiossa mukana. Oliko Eloklaanin tilanne tosiaan niin kehno, että päällikkökin joutui partioimaan?
Myrskymahti katsahti hiukan varuillaan Kaamoskukkaan. Hän tiesi, kuinka terävän kielen hänen veljensä omisti. Ei ollut ollenkaan kaukaa haettu ajatus, että Kaamoskukka hyödyntäisi tämän mahdollisuuden haukkua eloklaanilaisia ja heidän surkeaa tilannettaan. Se ei ollut ollenkaan toivottavaa, etenkin nyt, kun rajakahakat alkoivat olla lähes arkinen tapahtuma. Myrskymahti luotti tietysti vahvasti omiin ja veljensä taitoihin, mutta Lumikkoviiksestä ja Turhamyrskystä hän ei ollut varma. Heidän olisi parempi välttää taistelua viimeiseen asti.
//Kaamos?
