Pörriäistassu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
“Miksi meidät aina laitetaan samaan partioon?” Nurinani oli hädin tuskin muiden kuultavissa, kun laahustin mestarini perässä muun partion mukana. Vähän matkan päässä edessämme kulkivat Varjoliekki ja Helletassu, enkä minä voinut ymmärtää, mistä hiirenaivoisesta syystä Käärmekulta oli päättänyt, että heidät olisi hyvä idea laittaa samaan metsästyspartioon kanssamme. Mukana oli myös Hiilihammas siskoni Purotassun kanssa, mutta juuri nyt minua ei houkuttanut jutella edes hänelle. Murhaava katseeni oli vain ja ainoastaan naulittuna Helletassun selkään.
“Tänään saatte koettaa saalistaa omillanne”, Hiilihammas selitti yhteisesti meille oppilaille, kun saavuimme isommalle aukiolle. “Pysytelkää metsässä, älkääkä vain Tähtiklaanin tähden yrittäkö ylittää mitään jokia. Vesi on vielä aivan liian kylmää pulahtamiselle.”
Helletassu oli onnekas, että Purotassu sattui olemaan välissämme. Muuten olisin varmasti tallannut hänen varpailleen ihan tarkoituksella. Minusta tuntui, että Käämekulta pystyi lukemaan ne ajatukset kasvoiltani ja loi minuun terävän katseen. Pyöräytin silmiäni itsekseni ja kuuntelin puolella korvalla Hiilihampaan selostusta tehtävänannosta.
“Tapaamme tässä aurinkohuipun hetkellä”, kokenut soturi päätti maukumisensa ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen. Vihdoinkin vähän toimintaa!
Mestarit ohjeistivat meidät kaikki eri reiteille, jotta emme häiritsisi toistemme saalistamista. Minut ja Helletassu lähetettiin aivan vastakkaisiin suuntiin, mikä epäilemättä johtui mestareidemme epäluottamuksesta meitä kohtaan. Väliemme selvittely oli viime aikoina ollut kohtuullisen fyysistä mutta tuloksetonta, sillä olimme niin tasaväkisiä. Miten ärsyttävää.
No, jos en voinut rökittää Helletassua voimien mittelössä, voisin ainakin viedä leiriin enemmän tuoresaalista kuin hän. Se jos mikä saisi hänet muuttumaan vihreäksi kateudesta.
Hiippailin aluskasvillisuuden lomassa eteenpäin itsekseni myhäillen, kuvitellen jo tyrmistyneen Helletassun ilmeen, kun palaisin mukanani kasapäin riistaa. Tähtiklaanin täytyi suosia minua, sillä ei mennyt aikaakaan kun nenäni nappasi tuoreen jäniksen tuoksun. Jänikset eivät olleet helppoja napata, mutta niistä riittäisi syömistä koko joukolle – sekä kadehdittavaa Helletassulle.
Kesti jonkin aikaa, ennen kuin löysin suunnan, josta haju tuli. Huomaamaton liikuskelu ei ollut ominta alaani, mutta kun viimein huomasin pitkäkorvan napsimassa lehtien alkuja pensaan juurella tajusin, että yllätyselementti oli yhä puolellani. Yksi voimakas loikka ja olisin niskan päällä.
Olin jo ponnistamassa jänistä kohti, kun jostain sivultani saalistani kohti vilahti punertava hahmo. Aivoni eivät siinä hetkessä ehtineet rekisteröimään, kuka kyseessä oli, vaikkakin alitajuntani oli täytynyt tunnistaa ryökäleen matalan murinan karatessa tahattomasti kurkustani. Murina kiiri myös jäniksen korviin, ja se jätti jälkeensä vain heiluvat pensaan oksat, kun se ampaisi pakosalle. Minä en kuitenkaan lähtenyt sen perään vaan hyppäsin äristen Helletassun selkään, joka yritti yhä selvästi tavoittaa jäniksen. Minun jänikseni!
“Senkin ketunläjä!” sähisin tasapainoillessani ikätoverini selän päällä. Upotin kynteni hänen turkkiinsa ja yritin saada hänet kaadetuksi kumoon painollani. “Yritit varastaa minun saaliini! Eikö sinulla ole mitään kunniaa?”
En edes tiennyt, miten Helletassu oli eksynyt minun alueelleni, mutta se tuntui tässä tilanteessa vähäpätöiseltä. Olimme nyt kaksin, eikä kukaan ollu estämässä meitä kohtaamasta toisiamme kuin kolli kollia.
//Helle!?!
