Roska
//Kirjoittaja: Elandra
//Erakko | Kujakissayhteisö
”Herätys, pikkuinen”, Leopardin pehmeä ääni herätti minut. Raotin hitaasti silmiäni ja kohtasin leopardikuvioisen naaraan vaaleanvihreän katseen.
”Keijukainen määräsi sinut kujapartioon Arven, Deimoksen, Silverin ja Menninkäisen kanssa”, naaras kuiskasi lämpimällä äänellään ja sipaisi karhealla kielellään päälakeani. Veätydyin nopeasti pois naaraskissan luota ja kampesin itseni pystyyn. Notkistin selkäni isoon venytykseen ja haukottelin väsyneenä. Leopardi jatkoi matkaansa kohti pentuetovereitani, jotka nukkuivat vieretysten parin hiirenmitan päässä minusta. Kolme ikätoveriani viihtyivät lähekkäin, mutta minä tykkäsin nukkua yksin.
Räpyttelin yhä unisia silmiäni ja käänsin katseeni Leopardin laikukkaasta turkista pesän uloskäynnille, jossa kujapartion muut jäsenet jo odottivat. Nousin ylös ja lähdin kävelemään partiota kohti. Kohtasin Arven ainoan silmän terävän katseen, sillä oletin arpiturkkisen kissan johtavan partiota. Kun saavuin paikalle, Arpi käski muun partion perässään ulos pesästä.
Loikin ketterästi tuttua reittiä alas ikkunalta, joka toimi pesän sisäänkäyntinä. Arpi odotti kujalla hetken, että kaikki partion jäsenet olivat päässeet ulos.
”Miten on Roska, pärjäätkö kujapartiossa jo ilman ohjausta?” Arpi kohdisti harmaansinisen katseensa minuun. Inhosin sitä, kuinka myös kolme muuta silmäparia kääntyi minun puoleeni. Tämä oli vasta kolmas kujapartioni, ja todennäköisesti olisin kaivannut vielä hieman ohjeistusta, mutten halunnut tehdä itsestäni numeroa, joten päädyin vastaamaan helpomman vaihtoehdon:
”Pärjään.” Arpi nyökkäsi tyytyväisenä.
”Siinä tapauksessa sinä saat pysytellä joukon hännillä ja tarkkailla selustaamme”, vanha oranssiturkkinen kolli tokaisi ja viittoi partion perässään isommalle kadulle. Arven antama vastuu sai vatsassani muljahtamaan. Tiesin, että mikäli suoriutuisin tästä huonosti, Menninkäinen pitäisi huolen, että jokainen yhteisön jäsen tiesi minun mokanneen. Se jos joku tuntui inhottavalta ajatukselta, että muut kissat mulkoilisivat minua ja kuiskisivat hiljaa selkäni takana. En halunnut huomiota muilta. Mitä huomaamattomampi olin, sen parempi.
Muiden tarkkaileminen oli lempipuuhiani, mutta tämä tehtävä tuntui haastavalta. Nyt minulla ei ollut tiettyä kohdetta jota seurasin, vaan jouduin etsimään ympäristöstämme mahdollisia vaaroja. En ollut edes varma, tunnistaisinko lähestyvää vaaraa mikäli kohtaisimme sellaisen. Tiesin, että kaksijalat, hirviöt ja koirat olivat liian lähelle tullessaan vaaraksi meille, mutta Leopardin sanojen mukaan kaksijalkala oli täynnä erilaisia vaaroja.
Yritin rentoutua ja etsin katseellani kujilta tuntemattomia kissoja tai meitä lähestyviä vaaroja, mutta mitään ei näkynyt. Välillä katseeni harhautui edessäni kulkevaan Menninkäiseen. Kolli käveli eteenpäin ylväänä häntä ja leuka kohti taivasta. Hänen liikkeensä muistuttivat enemmän tanssia kuin kävelyä, niin keveästi leopardilaikukas kolli liikkui. Ulkonäöltään ja eleiltään hän oli ilmiselvästi Leopardin poika, mutta mikään muu hänessä ei viitannut moiseen. Menninkäinen oli kunnon lörpöttelijä, joka puhui mitä sylki suuhun toi. Joka käänteessä hän oli ärsyttämässä muita tai tekemässä jekkuja, jotka eivät olleet hauskoja muiden kuin hänen itsensä mielestä.
”Haloo? Lakkaa toljottamasta senkin hiirenaivo”, huomaamattani Menninkäinen oli kääntänyt katseensa minuun ja hänen terävä ärähdyksensä sai minut havahtumaan pois ajatuksistani. Kohtasin erakkokissan kullanruskean katseen empimättä.
”Ei sinun pitänyt minua tarkkailla, vaan selustaamme”, leopardilaikukas kolli pyöräytti ärsyyntyneenä silmiään ja heilautti häntäänsä niin, että se oli vähällä osua minua kasvoihini. Hidastin tahtiani hieman pidentääkseni välimatkaa edelläni kulkevaan kolliin. En vaivautunut vastaamaan hänelle mitään, sillä tiesin kollin yrittävän vain provosoida minua. Käänsin vain kylmänviileästi katseeni pois Menninkäisestä ja silmäilin kujaa, jota pitkin parhaillaan kuljimme. Aurinko oli vasta nousemassa, joten kaksijalkalassa oli yhä hämärää. Suurimmilla kaduilla loisti yhä pienet auringot, jotka valaisivat öistä kaksijalkalaa.
”Tiesitkö, että olet aika tylsää seuraa? On kohteliasta edes vastata, kun vanhempi kissa puhuttelee”, Menninkäinen jatkoi tuhahtaen. Kohotin välinpitämättömänä kulmiani ja pudistelin huvittuneena päätäni. Menninkäinen oli yhteisön täysikasvuisista kissoista yksi kokemattomimmista sekä nuorimmista, ja nyt hän jo kuvitteli itsestään liikoja.
”Ei minulla ole sinulle mitään asiaa”, lausahdin mahdollisimman rauhallisesti, yrittäen olla ärsyttämättä Menninkäistä. Kolli hidasti tahtiaan ja jättäytyi minun vierelleni, ja jäimme hieman jälkeen muusta partiosta. Erakon kullanruskea katse porautui minuun ja hän näytti siltä, että voisi koska tahansa hyökätä kimppuuni.
”Eikö sinulle ole opetettu käytöstapoja? En ihmettele, kun olet minun emoni kasvattama”, Menninkäinen murahti painottaen sanoja ’minun emoni.’ Siristin silmiäni ja kohautin lapojani.
”Näköjään ovat käytöstavat unohtuneet myös sinulta. Eikö sinun emosi opettanut, että nuoremmille täytyy näyttää hyvää esimerkkiä?” vastasin koppavasti, päättäen samalla lähteä mukaan Menninkäisen typerään leikkiin. Samalla vilkuilin edellämme kulkevia Arpea, Deimosta ja Silveriä, jotka eivät näyttäneet välittävän juttelustamme. Sitten silmäilin hetkisen ympäristöämme, kun ylitimme suuremman ukkospolun ja suuntasimme kohti kaksijalkalan laitamia. Kun pääsimme alueelle, jossa kaksijalanpesät olivat puisia, pienempiä ja toisistaan kauemmas rakennettuja, käänsin katseeni takaisin Menninkäiseen. Kollin kasvoilla oli nyrpeä ilme, ja tämä selvästi halusi jatkaa keskustelua. Kollin kullanruskea katse kohdistui taas pienen hetken kuluttua minuun.
”Minulla sentään on emo! Sinullapa ei ole vanhempia ollenkaan, kun Mäihäkin pitää enemmän minusta kuin omista pennuistaan”, Menninkäinen ilkkui tyytyväisesti virnuillen. Hän tosiaan näytti olevan ylpeä siitä, miten kekseliään loukkauksen hän oli heittänyt ilmoille. Hänen epäonnekseen solvaus ei tuntunut missään. Olin itse asiassa jopa tyytyväinen siitä, että olin lähestulkoon orpo. Leopardi oli kasvattanut minut ja sisarukseni, mutten muistanut emostamme mitään. Tiesin Mäihän olevan isämme, muttei hän koskaan ollut ottanut varsinaista isän roolia.
”Ei se minua haittaa, sinä voit kyllä pitää Mäihän, en minä häntä kaipaa”, tokaisin lapojani kohauttaen. Menninkäinen katsoi minua hetken aikaa, kunnes kolli kiristi taas tahtiaan ja otti vanhan paikkansa partiossa. Tyytyväinen virne hiipi kasvoilleni, kun kolli oma-aloitteisesti jätti minut rauhaan. Jos Menninkäisen kaltaisille öykkäreille näytti, että heidän sanansa saivat aikaan pienenkin reaktion, ei heistä päässyt koskaan eroon. Sitä eivät olleet Hento ja Hyökyaalto tajunneet, sillä Menninkäinen oli edelleen vähän väliä heidän kimpussaan.
Kaksijalkalan raja häämötti edessämme. Katselin metsään kiinnostuneena. Keijukainen oli sanonut, ettemme saisi poistua kaksijalkalasta ennen kuin osasimme liikkua siellä kunnolla. Sen jälkeen joku entisistä metsäkissoista alkaisi kaiketi opettamaan meitä liikkumaan metsässä. Yhteisön suunnitelmien mukaan jättäisimme oikean hetken tullen kaksijalkalan hetkellisesti taaksemme. Keijukainen halusi kostaa Eloklaanille, jonka vuoksi meidänkin olisi hylättävä oma kotimme. Toisaalta minua kiehtoi ajatus uudenlaisesta elämästä ja kissoista, jotka elivät metsässä.
Partion ollessa viimein ohi, aurinko porotti jo korkealla taivaalla. Emme olleet kohdanneet vihollisia tai mitään muutakaan poikkeavaa, joten olin omasta mielestäni suoriutunut Arven antamasta tehtävästä melko hyvin. Menninkäinenkin oli älynnyt pysyä hiljaa loppupartion ajan.
Loikin muiden perässä sisään rähjäiseen kaksijalanpesään, jonka alataso suorastaan kuhisi kissoja. Nopealla silmäyksellä jokainen kujakissayhteisön jäsen näytti olevan paikalla. Avara tila tyhjeni kuitenkin nopeasti, kun Keijukainen, Mäihä ja Arpi suuntasivat yläkertaan, yksi kujapartio ulos pesästä ja Päivänsäde ja Kharon pian heidän jälkeensä omille teilleen. Ruokaa etsinyt partio oli tuonut löytönsä tilan keskustaan. Olin yllättynyt, sillä kaksijaloilta jääneiden jätteiden lisäksi lattialla makasi eloton siimahäntäinen hiiri. Nappasin sen empimättä hampaisiini ja siirryin kaluamaan saalista kauemmas muista.
