Rosmariinikynsi
Kirjoittaja: Saaga
Kuuntelin Lepakkohuudon sanoja sydän hakaten rinnassani. Entä jos kolli päättäisikin lähteä etsimään kahta muukalaista, joita epäilimme hänen sisaruksikseen? Pelko käänsi vatsaani. Lepakkohuuto oli läheisin ystäväni. Olimme olleet ystäviä pennuista asti. Ei hän voisi jättää minua noin vaan, eihän? Tajusin, ettei kolli ollut puhunut hetkeen. Ehkä oli minun vuoroni.
“Niin, onhan se mahdollista”, mumisin ja katsoin pois. Tutkailin ympäristöämme.
“Pitikö meidän saalistaa?” muistutin toista. Into äänessäni oli selvästi liian tekaistu, koska Lepakkohuuto katsoi minua oudosti.
“Pitihän meidän. Ei tarvitse, jos haluat mieluummin vain jutella”, hän sanoi. Aistiko tummaturkkinen ystäväni aikeeni? Miten olinkin näin huono piilottelemaan asioita… Tunsin turkissani kihelmöintiä ja vatsani käännähti vielä pari kierrosta ympäri jännityksestä.
“Saalistetaan vain”, vastasin, vaikken ollut ihan varma onnistuisinko nappaamaan mitään näin hermostuneena. Lepakkohuuto nyökkäsi. Haistelimme ilmaa ja lähdimme etsimään saalista. Pian saimmekin vainun jäniksestä.
“Kierrä sinä tuolle puolelle, niin säikäytän sen suoraan käpäliisi”, kolli päätti. Nyökkäsin ja lähdin kiertämään jänistä. Pidin huolta, että tuuli puski minun suuntaani eikä jäniksen, muuten se olisi haistanut minut ja suunnitelmamme olisi mennyt pieleen. Nappaus oli jo varmaa, kun Lepakkohuuto onnistui tömistelemään saaliin suoraan minua kohti. Loikkasin sitä päin, mutta käpäläni eivät saaneet siitä kunnon otetta ja se pääsi pakenemaan. Lensin suoraan kuonolleni maahan vinkaisten kivusta. Kömmin tassuilleni ja hieroin kuonoani tassulla.
“Kävikö pahasti?” Lepakkohuuto, joka oli jo ehtinyt luokseni kysyi. En löytänyt tämän äänestä aitoa huolta ja se ärsytti minua.
“Ei, olen ihan kunnossa”, sanoin purren hammasta. Kipu ei ollut mitään verrattuna häpeään, jota koin juuri nyt. Minun olisi pitänyt saada jänis napattua. Se oli aivan selkeän helppo hyppy. Miten en onnistunut? Sätin itseäni pääni sisällä.
“Onko sinulla jotain kerrottavaa?” Lepakkohuuto kysyi ja istuutui viereeni. Katsoin pois. Jännitykseni paistoi minusta siis täysin lävitse. Pyöräytin silmiäni.
“Ei”, murahdin.
“En ole tyhmä. Nään, että jokin on pielessä.”
“Olen ihastunut sinuun! Olen yrittänyt kertoa sinulle, mutta ne tyhmät kulkukissat keskeyttivät aikeeni viimeksi ja…” möläytin ääni vaipuen hiljaa pois. Tuijotin kollia turkki pystyssä ja jännittyneenä. Nyt se oli sanottu.
“Sanoit silloin sairaana ollessasi ja mietin, että jos kerta tunnet samoin niin voin yhtä hyvin kertoa sinulle”, jatkoin, mutta lopetin taas odottaakseni Lepakkohuudon reaktiota.
//Lepa?
