Tyrskytiikeri
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Luopio | Tuntematon alue
Navakka tuuli puhalsi myrskypilvien edellä ja sai kellertävän väriset viljat heijaamaan edestakaisin pellolla. Ne nuolivat turkkiani hiipiessäni niiden lomassa viikset väpättäen. Lähistöllä oli hiiriä, niiden haju ihan kutitti nenääni. Kuvittelin jo mielessäni, miten nappaisin niitä kiinni tassuillani yhtä vaivattomasti kuin itikoita. Muut olisivat varmasti hyvin mielissään saadessaan maistaa muunkin makuista hiirtä kuin ladussa paisuneita yksilöitä.
Hiiren haju vahvistui entisestään, ja tiesin nyt olevani aivan niiden lähellä. Pudottauduin vaanimisasentoon korvat höröllä ja silmät valppaavaisesti jokaista pientä liikahdusta viljojen seassa seuraten, kun yhtäkkiä tummalla taivaalla näkyi kirkas välähdys, jota seurasi hetken kuluttua maata järisyttävä jyrinä. Pomppasin pystyyn karvat ihan pörhössä. Vilkaistessani ylöspäin huomasin synkkien pilvien kuroneen uhkaavasti melkein koko taivaan umpeen: kohta alkaisi myrskytä.
Päätin antaa hiirien toistaiseksi olla, sillä juuri nyt kaikista eniten halusin päästä suojaan latoon. En sitten yhtään pitänyt ukkosesta. Ilma tuntui silloin jotenkin painostavalta ja sähköiseltä – vaaralliselta. Sitä paitsi Järkäleloikka huolestuisi varmasti, jos tietäisi minun olevan ulkona myrskyssä ja lähtisi epäilemättä etsimään minua. Silloin me molemmat olisimme vaarassa, ja se nyt oli aivan hiirenaivoista.
Olin aikeissa lähteä takaisin maatilalle päin, mutta vaimea vaikerrus kantautui jostakin lähistöltä korviini. Jähmetyin paikoilleni nytkytellen hännänpäätäni levottomasti, samalla kun pääni kääntyili ympäriinsä äänen lähdettä etsiskellen. Kohta sama valittava mourunta kuului uudestaan, ja olin aivan varma, että sitä piti pulassa oleva kissa.
Toinen puoli minusta käski olla järkevä ja palata takaisin rakennuksille ennen kuin myrsky iskisi päälle pahimmillaan, mutta toinen puoli nyki minua kissan äänen suuntaan. Voisinko jättää huomiotta jonkun hätähuudot, etenkin tällaisella hetkellä? Pudistin päätäni itsekseni – en minä voinut. Jos olisin itse ollut pulassa tietäen, että ukkonen voisi puhjeta milloin tahansa, olisin ollut kauhuissani.
Ponkaisin vauhtiin kuulostellen tarkkaavaisesti ympäristöäni. Valitus tuntui kuuluvan metsänrajan suunnasta, joten suuntasin sinne päin. Ääni kuului yhä lähempää, mutta en vieläkään nähnyt ketään.
“Apua, apua! Onko siellä ketään?” hätääntynyt naukuna tavoitti korvani. Vilkuilin vimmatusti ympärilleni etsiskellen kissaa, kunnes huomasin pellon reunassa kummallisen näköisen montun.
Hölkytin lähemmäksi sitä hieman varautuneena. Kun pääsin paremmalla näköetäisyydelle, havaitsin puoliksi mullan alle hautautuneen kissan. Se oli pieni, musta kolli, jonka suuret keltaiset silmät pälyilivät ympäriinsä pelokkaasti. Minut huomatessaan kissa näytti ensin helpottuneelta, mutta katsoessaan minua tarkemmin, tämän korvat painuivat epävarmasti luimuun.
“Mikä on hätänä?” lähestyin muukalaista nuuhkien tämän suuntaan. Näytti siltä, että kolli oli jumissa. Hänen päälleen oli vyörynyt paksusti multaa ja kiviä.
“Olen jumissa”, musta kissa uikutti epätoivoisen kuuloisena, selvästikin jo päässeenä yli epäilyksistään minua kohtaan. “Tasapainoilin tuon kumpareen päällä, kun multa mureni tassujeni alta ja tipuin tähän monttuun!”
Tuntui jotenkin uskomattomalta, miten kukaan saattoi saada itsensä jumiin niin hiirenaivoisella tavalla, mutta päätin pitää ajatukseni omana tietonani. “Saan sinut irti hetkessä”, vakuutin kissalle ja loikin hänen viereensä monttuun. Isoilla käpälilläni ryhdyin kuopimaan multaa ja kiviä pois hänen päältään, ja kohta multaa oli enää niin ohut kerros, että kissan onnistui luikerrella itse vapaaksi.
Kolli hypähti tassuilleen, ravisteli multamurenat turkistaan ja käännähti minua kohti kiitollinen loiste silmissään. “Kiitos paljon! Minun kotiväkeni jo varmasti kaipailee minua, niin että minun on nyt mentävä.”
Ennen kuin ehdin vastata siihen mitään, kolli oli jo viilettämässä pellon reunaa pitkin kaukaisuuteen. Tuijotin kissan perään hetken verran hölmistyneenä, mutta taivaalta kuuluva jyrähdys palautti minut nopeasti takaisin tähän todellisuuteen. Minunkin oli palattava äkkiä kotiin, ennen kuin muut huolestuisivat.
“Mikä typerä karvapallo”, mutisin itsekseni ja lähdin sitten itsekin takaisin päin.
