Varjoliekki
Kirjoittaja: Koivu
Haalean kellanpunainen soturi asteli rauhallisesti metsässä kumppaninsa perässä. Hän oli lähtenyt Sadeturkin kanssa iltakävelylle, kun meno leirissä oli rauhoittunut ja auringonlaskun viimeisetkin partiot lähteneet matkaan. Oli jo hämärä, mutta tavallaan kolli piti sen luomasta tunnelmasta. Puiden alla kävellessään Varjoliekki tunsi, kuinka pimeys hetkellisesti halasi heitä kuin suojatakseen kaksikon polun.
Vaikka osa metsän pikku eläimistä tuntui satunnaisen rapinan perusteella vasta heräilevän nyt, metsä tuntui hyvin seesteiseltä. Varjoliekki piti siitä. Tämä oli juuri täydellinen tunnelma kahdenkeskiseen ajanviettoon Sadeturkin kanssa.
Sadeturkki kääntyi erään vaahteran jälkeen ja muutti heidän suuntansa kohti jokea. Kumpikaan ei puhunut mitään. Heidän ei tarvinnut. Varjoliekille riitti, että naaras oli tässä, hengitti samaa ilmaa hänen kanssaan.
Kun puut tovin kuluttua harvenivat, Varjoliekki käänsi katseensa ylös. Lukuisat tähdet tuikkivat nyt jo viimeisestkin auringonsäteet jättäneellä taivaalla. Myös Sadeturkki kohotti sinisen katseensa ylhäälle huomattuaan kollin jääneen aloilleen.
Joelle saavuttuaan kissat istuivat kuuntelemaan veden liplatusta. Puut heidän takanaan alkoivat kahista, kun suurempi tuulenpuuska yllätti. Harmaa naaras painautui tiukasti Varjoliekin kylkeen, ja kolli nuolaisi kumppaninsa korvaa. Tuuli ei hetkessä hellittänyt. Viima oli niin hyinen, että Varjoliekki saattoi jo haistaa lehtikadon tekevän hiljaa tuloaan.
