Korpikaste
Arvostin kovasti Kortetuikkeen intoa leikkiä hieman. Vaikka olinkin totinen soturi, kyllä minäkin osasin ottaa hieman rennommin, ja leikkimielinen kisailu oli aina vain hyvästä, vaikka se olikin hieman pentumaista.
Syöksyin saniaisten sekaan pienen hetken jälkeen Kortetuikkeen perässä valmiina nappaamaan hänet. Tiesin jo varmaksi saavani kollin kiinni leikiten, mutta en siltikään aikonut antaa hänelle lainkaan armoa. Eihän suuri soturi voinut antaa armoa vastuksilleen, vaikka he olivatkin mukavaa seuraa.
“Tule takaisin sieltä senkin haamu! Yössä hohtava valkea turkkisi paljastaa sinut, vaikka kuinka piilottelisit!” huusin kollin perään ja haravoin metsää katseellani, kunnes huomasin tutun valkean kissan pujahtamassa taas uuden pensaikon sekaan. Ryntäsin suorinta tietä hänen peräänsä.
Ylitin kivet ja kannot ja saavutin nopeasti valkean soturin. Syöksähdin häntä kohden ja muutaman hännänmitan verran kierimme siinä tassujen ja häntien sekamelskana. Kun kierintämme pääsi päätökseen, nauroin kovaan ääneen kollin vierellä selälläni maassa. Nautin ajastani harvinaisen paljon hänen kanssaan. Käänsin katseeni kolliin ja ihastelin hetken ajan hänen valkeaa turkkiaan. Mitä nämä tunteet olivat?
“Haluaisitko opettaa minulle uimista?” kysyin yllättäen kollilta. Muistin, kuinka olin auttanut hänet aikoinaan pois joen virrasta, vaikka en ollutkaan erityisen taitava uimari, joten olisi varmasti hyvä oppia uimaan paremmin, jos vastaavanlainen tilanne tapahtuisi uudelleen.
“Nytkö?” kolli kysyi ja nousi puoliksi istumaan.
“Niin, höpsö! Vesi voi olla ehkä kylmää, mutta eikö kuunvalossa uiminen yhdessä kuulostakin hauskalta? Vesipisarat etenkin saisivat varmasti turkkisi hohtamaan kuin tähdet ja sitten ainakin voisit leikkiä kuolleista tullutta!” Korpikaste kehräsi ja nousi jo tassuilleen valmiina pinkaisemaan jokea kohti.
//Korte?
