Kortetuike
Katsoin vuoroin kaikkia partion jäseniä pohtiessani parhainta siirtoa. Todellisuudessa tiesin jo, mikä se oli.
“Jatkamme tai palaamme yhdessä, ketään ei jätetä”, naukaisin lopulta Varpulaululle ja muille. “Minusta me voisimme palata jo takaisin. Näin pitkä matka alkaa varmasti jo tuntua Kehrätassunkin käpälissä.” Kehrätassu ei ollut ehtinyt olemaan oppilaana vielä kovin pitkään, ja kokemuksesta tiesin, että menisi jonkin aikaa, ennen kuin pehmeät ja kimmoisat pennun polkuanturat alkaisivat kovettua ja tottua pidempiinkin vaelluksiin.
Korpikasteen ilmettä oli vaikea tulkita, mutta naaras ei ruvennut inttämään vastaan. Hän vain huiskautti häntäänsä merkiksi tulla perässään ja otti suunnan leiriä kohti. Me muut seurasimme heti hänen jäljessään.
Leirissä Korpikaste lähetti Kehrätassun lepäämään, ja minäkin hyvästelin Varpulaulun pikaisesti soturien pesän suulla, ennen kuin tämä painui nukkumaan. Jäin vielä itse norkoilemaan aukiolle ja odottamaan Korpikastetta.
Kun naaras lopulta saapui, tassutin häntä vastaan. Madalsin ääntäni, jotta emme häiritsisi nukkumassa olevia klaanitovereita: “Kuunvaloa on jäljellä vielä jonkin verran. Mitä sanoisit, jos kävisimme hoitamassa partion loppuun kaksin?” Jostain syystä minua hermostutti odottaessani soturittaren vastausta. Mitä jos hän kieltäytyisi? Ei se olisi mikään maailmanloppu, mutta samaan aikaan minusta tuntui, että jos hän torjuisi ehdotukseni, se olisi yhtä kuin hän torjuisi minut.
//Korpi?
