Kujekulta

“Mihin sinä olet taas menossa?” Järviloiste mutisi matalalla äänellä ja nosti päätään unisena. Ketunläjät, olin onnistunut herättämään kumppanini. Aloittelijan moka, ajattelin ja asettelin tassuni tarkemmin, jotta en herättäisi pesän muita kissoja kumppanini lisäksi.
“Käyn vain jaloittelemassa”, kuiskasin Järviloisteelle hieman äkäisesti. Metsä vastaa kuin sinne huudetaan. “Mmh”, kolli vastasi tympääntyneenä ja käänsi kylkeään. Olisin halunnut sanoa jotain, mutta en tiennyt mitä sanoa. ‘Hei, olen menossa tapaamaan salarakastettuani, joka ei kuitenkaan välttämättä edes ole ihastunut minuun. Nähdään aamulla!’, ei ehkä olisi ollut kovinkaan tahdikasta. No, milloin minä edes olin ollut erityisen tahdikas? Olin Lieskakajon tytär, puhuminen ja tämänlainen vastuunkanto ei ollut omaa alaani. Lopulta pääsin pesästä aukiolle ilman sen suurempaa huomiota. Kuun puolikas möllötti taivaalla kirkkaasti ja toi minulle toivoa. Tähtiklaani oli erityisen valppaana tänä yönä. Se ei kuitenkaan ollut minun kannaltani kaikista paras asia. Olinhan menossa tekemään petoksen klaaniani kohtaan.
Metsä oli painavan hiljainen, pöllökään ei huhuillut missään eivätkä hiiretkään rapistetelleet puunjuurakoissa olevissa kotipesissään. Silti minusta tuntui, että metsä oli tänään erityisen elossa. Silmäpareja – tuomitsevia sellaisia – oli joka puolella. Tuntui, kuin koko metsä olisi huutanut minun ja Noran nimeämme. Askel askeleelta Eloklaanin ja reviirittömän maan raja lähestyi. Korvani nousivat iloisina ylös, kun huomasin Noran jo odottelevan minua rajan toisella puolella. Yleensä naaras oli odotellut minua jossain piilossa ja joka ikinen kerta se oli päättynyt siihen, että hän oli vain säikäyttänyt minut.
“Nora!” henkäisin ilahtuneena ja kiiruhdin naaraan luokse. En voinut pidätellä itseäni, aloin kehrätä välittömästi, kun otsamme koskivat toisiinsa. Kipinöitä lenteli ympäriinsä niin paljon, että varauduin ottamaan syyt niskoilleni metsäpalon sytyttämisestä. “Kujeiseni”, Nora maukaisi hiljaa ja sukaisi korvantaustojani muutaman kerran. Värähdin naaraan karhean kielen voimasta.
“Olet ollut kiireinen”, Nora totesi välittömästi ja kohotti kulmaansa kysyvänä. Menin hieman vaikeaksi ja siirsin katseeni käpäliini, mutta Nora tarttui jämäkästi leukaani. “Muru, kerro minulle.”
Rykäisin kurkkuani ja jäin nojaamaan naaraan otteeseen. Naaras ei tuntunut turvalliselta, mutta hänen kosketuksensa.. Se sai minut unohtamaan jopa oman nimeni. Tässä hetkessä ei ollut mitään muuta, kuin minä ja hänen tapansa koskea.
“Järviloiste, hän tietää”, pukahdin ja jatkoin heti: “Ja hän.. Minä en tiedä! En tiedä onko hän vihainen vai pettynyt vai mitä, mutta hän on vihjaillut ihan outoja ja pelkään, että hän haluaa erota. Tai en edes tiedä pelkäänkö sitä, koska sittenhän minä ja sinä.. Mutta hän on ollut minulle töykeä ja etäinen”, sanat putoilivat suustani, kuin lehtisateen alun lehdet leijailivat puusta. Minun versioni oli vain hieman nopeutetumpi. Nora katsoi minua alkuun tyynesti, mutta sen jälkeen hieman vaivaantuneesti ja laski käpälänsä. Rypistin kulmiani. Hetkeä aiemmin naaras oli ollut oma, hieman viekas itsensä, mutta nyt lehtisade oli vaihtunut lehtikatoon.
“Kujekulta..” Hän ei ikinä kutsunut minua omalla nimelläni, Nora omien sanojensa mukaan piti klaanikissojen nimiä typerinä ja outoina. “Minä en tiedä haluanko minä mitään, tiedäthän. Mitään vakavaa. Olen vapaa sielu, kuljeskelen missä minä haluan. Pidän sinusta, olet hauska ja välitän sinusta enemmän, kuin ehkä saisin. Mutta sinä kuulut Eloklaaniin, sinulla on perhe. Ei sillä, että se olisi minulle este, mutta ehkä näin on parempi. Sinä saat vielä korjattua välisi Järviloisteeseen, tiedän sen”, Nora naukaisi lopulta, romuttaen maailmani. Vaikka olinkin Järviloisteen kumppani, en ollut koskaan tuntenut mitään samanlaista hänen kanssaan. Kolli oli ollut turvallinen ja helppo valinta. Ystävyytemme alusta asti hän oli osoittanut kiinnostusta minuun, ollut hyvä ja huolehtiva. Olin ajatellut sen riittävän. Mutta sitten taas Nora… Naaras oli aivan päinvastainen. Tuuliviiri, hieman viileä ja naaras ajatteli, että kumppanuus ei todellakaan olleet häntä varten. Mutta Noran antama rakkaus, jos sitä sellaiseksi voisi kutsua, oli kutkuttavaa. Se sai sydämeni pamppailemaan, vatsani muljahtamaan ja koukutti, kuin muiden antamat kehut. Sitä vain janosi aina vain enemmän ja enemmän, kunnes et enää voinut elää ilman sitä. Ja nyt Nora halusi lopettaa tämän kaiken? Palauttaa minut Eloklaaniin ja kahlita minut Järviloisteeseen, tavalliseen perhe-elämään.
“Mitä, jos minä en halua korjata mitään?” kuiskasin ja samassa jyrähti. Säpsähdin ja vaistomaisesti Nora painautui ympärilleni, kuin sammaleet vanhaan puunrunkoon. Naaraan yllättävä reaktio sai toivonkipinän heräämään sisälläni. Ehkä hän oikeasti välitti minusta. En voinut olla ajattelematta, että yhtäkkinen ukkosmyrsky oli Tähtiklaanin merkki. Sitä en kuitenkaan osannut sanoa yrittikö Tähtiklaani ohjata minut Noran syliin vai palaamaan turvalliseen leiriin. Mutta ukkosellahan ei saanut liikkua ulkona… Eli ehkä Tähtiklaani yritti saada minut pysymään siellä missä minä tällä hetkellä olin. Pidin Tähtiklaanin tavasta ajatella. Kaunis yösää oli hetkessä muuttunut myrskyksi ilman sadetta ja jyrinä sai korvani soimaan.
“Tule, tiedän yhden paikan”, Nora mutisi ja ohjasi minua hänen mukaansa. Lähdimme kaikessa hiljaisuudessa kohti naaraan omaa salapaikkaa, mikä sijaitsi reviirien ulkopuolella. Minua hieman jännitti, sillä en ollut ennen liikkunut näin kaukana Eloklaanin reviiristä ja pelkäsin, että joku olisi ollut myöhään yöllä tuulettamassa päätään ja seuraisi hajujälkeäni reviirittömälle maalle. Vilkaisin Noraa, joka oli keskittynyt ainoastaan piilopaikkansa etsimiseen. Meidän pieni salaisuutemme saattaisi olla hetkessä ohi.

“Seuraa minua tänne”, Nora lopetti meidän päälle laskeutuneen hiljaisuuden ja sukelsi vanhaan mäyränkoloon. Pysähdyin ja vilkuilin maan alle jatkuvaa pesää hieman epäluuloisena. Entä, jos se sortuisi ja jäisimme maanvyöryn alle? Ja sitten kukaan ei löytäisi meitä, koska olisi alkanut satamaan ja sade olisi huuhtonut jälkeni. Tai he löytäisivät minut ja pitäisivät minua petturina. Kumpikaan vaihtoehto ei kuulostanut hyvältä, mutta Noran ilme oli käynyt kärsimättömäksi, joten lopulta seurasin häntä kuuliaisesti maan syvyyksiin.
“Ei hätää, tämä pesä on ollut hylättynä jo ties kuinka kauan”, Nora yritti rauhoitella ja vastasin epäselvällä ynähdyksellä. Uusi jyrähdys sai minut säpsähtämään, mutta salarakkaani oli hereillä ja kietoi häntänsä ympärilleni. Lähdin painautumaan naarasta vasten ja tirskahduksen saattelemana kaaduime yhteen läjään. “Lurjus, ei ole minun vikani, että olen tällainen kuikelo”, Nora tuhahti mukamas loukkaantuneena, mutta hänen äänensävy kertoi kuitenkin jotain muuta.
“Itsehän valitsit pesäksesi sellaisen missä ei mahdu seisomaan. Ei tässä ole muita vaihtoehtoja, kuin maata kasassa”, vastasin Noralle leikkisästi virnuillen ja käännähdin niin, että näin hänen kauniit kasvonsa. “Sinä et koskaan vastannut minulle”, sanoin Noralle, joka kuitenkin vain työnsi käpälänsä minun suuhuni. Niin tyypillistä Noraa, että vakavan keskustelun tullen hän vain halusi hiljentää minut.
“Ei puhuta siitä juuri nyt, vaan nautitaan vain toisistamme”, Nora kuiskasi ja tuli niin lähelle, että kuonomme koskettivat toisiamme. Kipinöitä, sähköä, salaman välähdyksiä. Kun olimme yhdessä, me aiheutimme kaikki mahdolliset luonnonihmeet ja pelkäsin, että vesisade oli vasta tuloillaan.
“Minä rakastan sinua”, kuiskasin suoraan Noran suuhun. En ollut enää ihastunut, se oli jo todellista, palavaa rakkautta. Jotain mitä Järviloiste ei voisi koskaan tarjota minulle.
“Voi kulta, älä rakasta minua. En ole sellainen kissa”, Nora lopulta vastasi, mutta tuli vain lähemmäksi, jos se oli tässä vaiheessa enää mahdollista. Olin pelännytkin, että Nora sanoisi juuri noin. Eikä naaras ollut väärässä. Edes Nora ei tiennyt voisiko hänen sydäntä saada kiinni. Se tuntui yksi hetki kerrallaan kuuluvan vähän kaikille. Tällä hetkellä minulle, mutta kenties jo huomenna jollekin toiselle.
“Entä jos minä… Entä jos lähden sinun mukaasi? Voisimme olla ikuisesti yhdessä, meidän välillä ei olisi enää reviirin rajoja tai salailuja”, ehdotin hiljaa ja tuijotin ystävääni anovasti. Minä en halunnut mitään niin paljon, kuin naaraan vastaavan minulle myöntävästi. Että Nora haluaisi minut mukaansa ja tahtoisi minut osaksi hänen maailmaansa. Koska minä halusin hänet minun maailmaani pysyvästi. En halunnut olla vain satunnaisten öiden rakastajatar, vaan halusin palvoa hänen kasvojaan ja maata jalkojen alla jokaisena päivänä. Näyttää hänelle, että rakkaus olisi vapaudesta luopumisen arvoista.
“Kujeiluni, minä en usko, että se toimisi. Sinun pennut, he tarvitsevat sinua”, Nora aloitti ja jälleen romutti kaikki haavekuvani. Pystyin jo tuntemaan sateen turkillani ja kohta minä olisin läpimärkä. “Mutta en tiedä voinko minä sanoa sinulle ei”, Nora huokaisi ja katsoi minua merkitsevästi. Sadetta seurasi aina aurinko? “Mutta sinä et tiedä minusta kaikkea. En ole se helpoin, kiltein tai lämpimin kissa. Minä rakastan eri tavalla eikä sellainen rakkaus ole kaikkia varten”, Nora jatkoi ja siirsi käpälänsä poskelleni. “Minä lähden huomenna ja en tiedä milloin minä palaan. Ehkä lehtisateen koittaessa, ehkä vasta lehtikadon aikaan. Mieti asiaa. Mieti oletko valmis luopumaan kaikesta mitä sinulla juuri nyt on ja ehkä menettämään kaiken mitä meillä on”, Nora lopetti puheenvuoronsa ja sai kyyneleet kihoamaan silmiini. Nora lähtisi taas? Olihan naaras varoittanut, että hän ei olisi pysyvää kenenkään elämässä, mutta…
“Odotan sinua. Odotan sinua niin pitkään, kun minun tarvitsee”, kietouduin naaraan ympärille ja laskin pääni hänen lavalleen. “Kun katsot yöllä ylös tähtiin, minä katson niitä samoja tähtiä. Mieti Tähtiklaania, niin olemme yhtä”, naukaisin Noralle ja suljin silmäni. Minulla ei ollut naaraalle enää mitään muuta sanottavaa. Menettäisin hänet taas pian ja sitten olisin yksin.

Aamu valkeni rauhallisissa merkeissä ja yllätyksekseni Noran kyljet kohoilivat tasaisina vieressäni. Lämmin hymy levisi kasvoilleni. Tulisiko meidän elämä olemaan jatkossa tällaista? Heräisimme toistemme vierestä ja ryhtyisimme uuteen päivään tassu tassussa. Suin naaraan turkkia pitkin ja lempein vedoin, herättäen Noran.
“Huomenta kultaseni”. naukaisin hiljaisella ja lämpimällä äänellä. Aamu ei olisi voinut olla täydellisempi. Naaras käänsi katseensa minun suuntaani ja näin toisen pörröön menneet poskikarvat. Tuntui etuoikeudelta nähdä ne, yleensä naaraan turkki oli aina viimeisen päälle suittu. “No huomenta, Kujeiseni”, Nora haukotteli ja venytteli kaulaansa unisena.
“En ole ihan tottunut tähän, että toinen herää viereltä ja sukii turkkiani”, Nora mutisi enkä oikein ottanut selvää oliko meidän suhteen uusi suunta mieluisa vai ei. Nora ei kuitenkaan noussut ylös, joten jatkoin vaalean naaraan sukimista ja siirryin seuraavaksi toisen poskikarvoihin. “Kuolasit unissasi, likasit turkkini”, Nora tuhahti leikkimielisesti ja lipaisi minua nenään. Hänen kosketuksensa sai minut jälleen värähtämään, mutta se ei enää tullut yllätyksenä.
“Enhän! Itse pyöriskelit koko yön. Ei ihme, että olet näin sotkussa”, kiusoittelin Noraa takaisin ja annoin naaraan otsalle viimeisen sukaisun. “Miten minä jatkossa pärjään ilman henkilökohtaista turkkini sukijaa?” Nora kysyi teatraalisesti ja huokaisi äänekkäästi. Minun teki mieli vastata, että ei naaraan tarvitsisi pärjätä. Seuraisin häntä mihin hän ikinä haluaisikaan ja sukisin toisen turkin satoi tai paistoi.
“Niinpä”, tyydyin kuitenkin vastaamaan. Minulla oli omat vastuuni klaanissa ja Nora ei ollut ainakaan vielä valmis sitoutumaan. En kuitenkaan täysin tiennyt mitä ajatella. Mikään ei ollut varmaa. Nora saattaisi palatessaan todeta, että hän halusi pitää kiinni vapaudestaan ja kulkea jatkossakin yksin. Mikään ei välttämättä siis muuttuisi.

Olimme viettäneet aamun tiiviisti yhdessä, mutta kuten kliseinen sanonta kuuluu, kaikki hyvä päättyy aikanaan. Nora oli halunnut saattaa minut takaisin rajoille ja nyt seisoimme jälleen tutussa tapaamispaikassamme. Unohtaisimmekohan me tämän paikan? Pyyhkisikö lehtisateen sateet senkin muiston mennessään? Vai säilyisikö tämä mielessämme ikuisesti?
“Minun tulaa ikävä”, sanoin hiljaisella, haikealla äänellä. Yritin painaa Noran kaikki piirteet mieleeni. Erityisesti ikävöisin naaraan silmiä ja pieniä veikeitä hymykuoppia, jotka ilmestyivät hänen virnistäessä leikkisästi. Jäisin myös kaipaamaan naaraan huoletonta ja villiä olemusta. Noraa ei hätkäyttänyt oikeastaan mikään. Pidin siitä. Vertasin Järviloistetta ja hänen vakavaa luonnetta tahattomasti Noraan enkä voinut sille mitään, että Noran pisteet kasvoivat jatkuvasti.
“Minunkin, mutta näin se minun kanssani menee. Sydämeni on villi, kultaseni eivätkä seikkailut odota. Yritä korjata asiat Järviloisteen kanssa”, Nora kuiskutti korvaani ja painoi kuononsa vielä viimeisen kerran vasten omaani. En muistanut oliko Järviloiste koskaan tehnyt näin. Ehkä oli, mutta se ei vain ollut tuntunut samalta. Saatoin vain toivoa, että olin Noralle yhtä uniikki kokemus eikä hän rakastuisi reissuillaan yhtä tulisesti, kuin minä olin häneen rakastunut. Mutta Nora oli Nora eikä hänestä koskaan tiennyt.
“Nähdään, Kujeiseni”, Nora lopulta naukaisi ja vilkaisi nopeasti taivaalle. “Minun pitää mennä nyt. Ilma on sopivan pilvinen ja leuto matkan aloittamiseen. Pidä huoli itsestäsi”, Nora naukaisi ja painauduin vielä vasten salarakastajatartani. Hetki oli liian nopeasti ohi ja pian Nora oli jo kääntynyt kohti uutta seikkailuaan. Minä taas käänsin sivun taaksepäin ja palasin takaisin tylsään klaanielämääni.

Suin vettä valuvaa turkkiani harmistunein vedoin. Ennen leiriin paluuta olin pyörinyt jätöksissä ja saadakseni sen ällöttävän tunteen pois olin käynyt uimassa. Ravistelin hieman turkkiani. Pidin uimisesta, mutta ajatukseni olivat aivan liian sekaisin kaikesta. Nora oli taas poissa ja edessäni häämötti keskustelu Järviloisteen kanssa. Minä tiesin, että Järviloiste oli viime yönä tajunnut mihin minä olin kadonnut. Etenkin, kun olin ollut koko yön poissa. En tiennyt kumpi oli pahempi. Järviloisteen viha vai Järviloisteen pettymys. Vai olisiko kumpikaan erityisen paha…? Minä en halunnut loukata Järviloistetta, kolli oli minun ystäväni! Mutta hän ei kuitenkaan ollut sydämeni valitsema kolli. Se tuntui surulliselta.
“Sanoin Käärmekullalle, että sinä et ollut saanut unta ja olit lähtenyt yökävelylle. Hän ihmetteli miksi sinä et tullut aamupartioon.” Järviloisteen möreä ääni sai turkkini pörhölle. Vilkaisin kollia ilmeellä, joka samaan aikaan kiitti ja samaan aikaan pyysi anteeksi. Kaiken jälkeen Järviloiste oli siltikin valinnut valehdella minun puolestani. Se tuntui hyvältä, mutta se sai minut myös varpailleni. Odottikohan Järviloiste, että me jatkaisimme tästä eteenpäin pariskuntana?
“Järviloiste”, kuiskasin ja taputin hännälläni viereistä paikkaani. Halusin puhua suuni puhtaaksi, mutta en tiennyt osaisinko. Miten jotkut kissat osaisivat tehdä sen niin hyvin? Huonot geenit, ainakin niitä olisi helppo syyttää.
“Ei sinun tarvitse selitellä. Minä haluan tietää mitä tämä tarkoittaa meille”, Järviloiste naukaisi jäykästi ja katsoi minua sellaisella katseella, että minulle ei jäänyt aikaa miettiä. Noran käsky välien korjaamisesta soi päässäni.
“Minä.. Minä hyvästelin Noran.” Sanat vain tulvivat suustani enkä ehtinyt pysäyttää lausettani ajoissa. Olin kaivanut omasta kuopastani sitäkin syvemmän. Järviloisteen epäröivissä silmässä häivähti jotakin synkkää, joka kuitenkin oli seuraavassa räpäyksessä poissa. Epäilin, että Järviloiste ei uskonut minua, mutta kolli halusi uskoa valhekuviin, jotta hänen ei tarvitsisi kohdata totuutta, joka ei olisi hänelle mieluisa.
“Kujekulta, minä rakastan sinua. Me selviämme tästä”, kolli murahti ja kosketti minua hännällään, mutta tiesin, että meidän välillämme ei ollut enää mitään. Ei edes kollin puolelta. Kumpikaan ei vain jostain käsittämättömästä syystä halunnut erota, vaan tarrauduimme toisiimme, kuin kaksi avutonta pentua.
“Minä.. Minä olen onnellinen siitä, että me olemme selvinneet näin pitkälle”, totesin hieman vaisusti ja yritin hymyillä, mutta hymyni ei yltänyt silmiin asti. Se ei kuitenkaan Järviloistetta vaivannut. “Minun pitää nyt mennä. Lupasin Tuikelinnulle, että lähden hänen kanssaan saalistamaan. Nähdään taas.”
Nyökkäsin Järviloisteelle ja heilautin hyvästeiksi voimattomasti häntääni. En enää tiennyt mitä tehdä. Olin pahemmassa suossa, kun isäni oli ja hän oli aikamoisen syvällä omien suhdesotkujensa kanssa. Sellainen isä, kuin tytär, eikö?

Loppupäiväni oli sujunut haikeissa, surumielisissä tunnelmissa. Olin ottanut osaa saalistuspartioon, mutta saaliikseni oli jäänyt yksi säälittävä ahven, jolla ruokkisi ehkä yhden kissan. Muut partion jäsenet olivat kuitenkin vaistonneet minun pahan mielen, joten kukaan ei ollut painostanut minua mihinkään enempään. Tuntui oudolta päästää negatiiviset tunteet ilmoille. Olin tottunut olemaan ainoastaan iloinen ja pahan mielen piilottaminen oli tuntunut oikeammalta ratkaisulta, kuin sen näyttäminen. Mutta nyt päiväni oli mennyt lähinnä itkeskelyyn. Tällaistako se tulisi olemaan? Itkuja itkun perään. Oudolla tapaa se kuitenkin tuntui hyvältä. Olisinpa oppinut tunnetaidot aiemmin. Ehkä se olisi auttanut Lehmusjalan kuoleman käsittelyssä. Veljeni kuolema nousi aina välillä pintaan ja se oli minulle edelleen todella vaikea aihe.
“Emo, emo! Arvaa mitä partiossa tapahtui?” Rusakkotassu saapui paikalle mekkaloiden ja juoksi leirin suuaukolta suoraan luokseni. Naaras yritti jarruttaa ajoissa, mutta lopulta tömähti kylkeeni. Vetäisin kasvoilleni lämpimän, emollisen hymyn ja sukaisin naaraan pörröön mennyttä päälakea. Rakastin pentujani niin paljon, vaikka suunnittelinkin Noran matkaan lähtemistä. Siitä huolimatta olin valmis tekemään pentujeni eteen mitä vain. Rusakkotassulla oli aina energiaa, pidin siitä. Hän oli todellakin sukuunsa tullut. Vaikka naaras ei ollutkaan se kaikista helpoin kissa, minulle hän oli täydellinen juuri tuollaisena.
“Rusakkotassu”, kehräsin aidosti ilahtuneena. Naaras oli onnistunut pyyhkäisemään surumieliset ajatukseni pois.
“Anna minä arvaan. Kohtasitteko te karhun?” kysyin vitsikkäästi ja otin parempaa asentoa kuunnellakseni mitä tyttärelläni oli kerrottavana.
“Hiirenaivo, no ei! Ei Eloklaanin reviirillä ole karhuja, luulisi sinun sen tietävän”, Rusakkotassu huokaisi ja jatkoi: “Sinun pitää arvata!” Tyttäreni harmistukseksi en ollut erityisen hyvä arvausleikeissä, vaikka leikeistä pidinkin. “Näitte Kuolonklaanin partion?” ehdotin ja Rusakkotassu ravisteli päätään. Pahus! Enhän minä edes tiennyt oliko naaras ollut saalistus- vai rajapartiossa. “No, löysitte jonkun loukkaantuneen kotikisun ja toitte sen leiriin?” jatkoin pohdiskelua ja pälyilin leiriaukiota uusien tulokkaiden toivossa.
“Ei! Olet kyllä huono tässä. Mutta me löysimme rajan tuntumasta jonkun erakon hajua ja sitten sen jälkeen löysimme VIISI oravaa! Nappasin niistä kaksi”, Rusakkotassu kertoi silmät tuikkien ja röyhisti rintaansa kertoessaan saalistusonnestaan. Omat ajatukseni eivät kuitenkaan olleet naaraan saalistamissa oravissa, vaan erakon hajujäljessä. Tuskin kovin moni erakko oli Eloklaanin rajojen tuntumassa pyörinyt. Sen oli pakko olla Noran hajujälki.
“Ohhoh, siinähän teillä oli menoa ja meininkiä”, naukaisin kömpelösti, sillä minua pelotti. Mitä jos en ollut piilottanut omaa hajujälkeäni tarpeeksi hyvin ja joku oli saanut siitä kiinni? Olisiko kaikki sittenkin mennyttä? “Seurasitteko te sitä hajujälkeä vai keskityittekö te vain saalistamaan?” utelin tyttäreltäni. Minun oli pakko saada tietää.
“Eei, hän oli jo lähtenyt eikä hän ollut käynyt Eloklaanin reviirillä, niin ei partion johtajan – siis Lieskakajo-ukin – mukaan sen jäljittämiseen ollut tarvetta. Mutta jos hän tulee takaisin, niin näytän mistä Eloklaanin kissat ovat tehty!” Rusakkotassu papatti iloisesti ja näytti minulle taisteluliikkeitään. Hymyilin naaraan innolle lämpimästi ja kallistin päätäni. Kaikista eniten olin kuitenkin helpottunut siitä, että partio ei ollut nähnyt tarvetta seurata Noran hajujälkeä. Ja jos yhtään Noraa tunsin, naaras olisi jo todella kaukana ellei tuo olisi törmännyt mihinkään erityisen mielenkiintoiseen. Toivoin vain, että naaras oli turvassa ja hänellä oli suojaisa majapaikka päänsä päällä, vatsa täynnä tuoresaalista ja raikasta vettä kurkkunsa kostukkeena.
“Miten harjoituksesi ovat muuten edistyneet?” jatkoin keskustelua hieman rennommin, kun minun ei enää tarvitsisi huolehtia sydämeni valitusta. Sitä paitsi halusin tietää kuinka Rusakkotassun harjoitukset edistyivät. Naaraasta tulisi takuulla yksi Eloklaanin, oikeastaan koko metsän parhaista sotureista!

//Rusakko? 🙂

Author: Aura