Kujekulta
Hidastin vauhtiani huomatessani saman, minkä tyttärenikin oli huomannut. Aukion sisäänkäynnin liepeillä Hellehehku ja Ahvenvirta sukivat päivän askareissa pölyyntyneitä turkkejaan. Heidät oli nimitetty muutama auringonnousu sitten sotureiksi, mutta Hellehehku ei ollut kuitenkaan päässyt nauttimaan samoista vapauksista Ahvenvirran kanssa. Kolli oli nimittäin mennyt tekemään jotain todella hölmöä. Hellehehku oli mennyt Pörriäistassun kanssa Kuolonklaanin reviirille ja siirtänyt hajumerkkejä. En ollut varma oliko nuorempi sisarukseni jotenkin itsetuhoinen, sillä Kuolonklaani oli täynnä kissoja, jotka olisivat repineet kollin hiiren kokoisiksi kappaleiksi. Oli ainoastaan Hellehehkun onni, että hän ei ollut menettänyt vapautensa lisäksi oikeuttaan hengittämiseen. Pudistin huvittuneena päätäni. Enhän minäkään mikään puhdas pulmunen ollut.
“Onnea vielä, saitte hienot soturinimet”, kehaisin ja hymyilin ystävällisesti. Ahvenvirta vastasi pehmeällä nyökkäyksellä. “Kiitos. Olen hyvin yllättynyt, että veljeni sai pitää omansa”, Ahvenvirta naukaisi hieman huvittuneena viikset väristen. Naaras vilkaisi Hellehehkua, joka pyöräytti silmiään. “Eloklaani saisi kiittää minua ja Pörriäistassua! Mehän vain näytimme Kuolonklaanille, että Eloklaanille ei kannata ryppyillä. En ymmärrä miksi Korppitähti antoi meille rangaistuksen. Pörriäistassu olisi ansainnut saada soturinimensä etuajassa! Hän valtasi maat, kuin oikea soturi”, Hellehehku valitti turhautuneena. Vielä hetki sitten kaksikko oli vaikuttanut olevan sotajalalla, mutta nyt he olivat taas erottamattomia. Ainakaan veljeni ei kärsinyt rangaistuksesta yksin, vaan he saivat viettää entistä enemmän aikaa yhdessä.
“Emoo, mennään jo! Sinulla kestää liian kauan”, kuulin tutun, kärsimättömän nau’unnan kauempaa. Vilkaisin vielä sisaruksiani ja heilautin heille häntääni hyvästeiksi.
“Tullaan tullaan!” vastasin tyttärelleni ja hymyilin veikeää hymyäni. Naaras oli perinyt kärsimättömyytensä minulta ja Lieskakajolta. Kuinka voisin moittia häntä siitä, kun en itsekään pitänyt odottamisesta?
Nyökäytin naaraalle päätäni. Ilma oli lämmin ja aurinko porotti taivaalla. Olosuhteet olivat siis erinomaiset uintiharjoituksille.
“Ukkisi, Lieskakajo, vei minua todella usein uimaan. Näin meidän kesken, hän ei ole ehkä paras uimari, mutta hän opetti minulle erinomaisen tekniikan. Hän ei vain itse osaa hyödyntää sitä yhtä hyvin”, hymyilin hyväntahtoisena. Välillä Lieskakajo uskoi osaavansa suorastaan kaiken, joka oli minusta hyvinkin huvittavaa – toisaalta hellyyttävääkin.
“Minusta tulee Lieskakajoa parempi uimari!” Rusakkotassu kajautti itsevarmana ja tutkaili jokea uteliaana. Hölkyttelin itsekin joen rannalle ja katselin lempeästi tanssivaa jokea korvat höröllä. Siitä olikin liian pitkä aika, kun olin käynyt uimassa.
“Onko Uskolintu ollut sinusta hyvä mestari?” kyselin tyttäreltäni rennosti. Välillä tuntui, että Järviloiste oli minua paremmin perillä pentujeni koulutuksesta. Ehkä se johtui siitä, että Järviloiste suhtautui soturiuteen huomattavasti minua vakavammalla asenteella.
“Joo, joo. On se, mutta mennään jo uimaan!” Rusakkotassu mourui kärsimättömänä. Naaraan lihakset olivat jännittyneet ja Rusakkotassu näytti siltä, että hän vain odotti minun merkkiäni ampaista veteen. “Hyvä on, hyvä on. Mennään sitten”, kikatin ja lähdin tassuttelemaan veteen. Huokaisin onnesta, kun veden viileys läpäisi ohuen turkkini nopeasti ja lähdin uimaan pitkin vedoin saadakseni hieman välimatkaa Rusakkotassuun. Näin opettaminen olisi paljon helpompaa. Ruskeaturkkinen rymisteli vesipisarat lennellen rantaveteen ja jäi odottamaan ohjeita.
“Haluatko heti kokeilla uimista yksin vai haluatko tarttua, vaikkapa häntääni?” ehdotin tyttärelleni. Häntäni oli juuri sopivan leveä toimiakseen hyvänä kellukkeena.
//Ruska? 🙂
