Kuuratassu
Kirjoittaja: Siru
Suin mistavalkoista turkkiani oppilaiden pesän seinaustalla ja kiersin katseellani hämärää pesää, jossa suurin osa oppilaista nukkui vielä sikeästi. Hiippailin ulos leirin aukiolle, joka oli lähestulkoon autio, lukuun ottamatta Punatähteä ja Kaaostuhoa, jotka keskustelivat päällikön pesän edustalla, mutten raukeudestani johtuen erottanut sanoja. Yritin höristää korviani heidän suuntaansa, mutta luovutin, kun aukio alkoi täyttyä heräilevistä sotureista sekä oppilaista, joista monet vilkuilivat levottomomasti kohtaa, jossa tuoresaaliskasa sijaitsi. Tai ainakin sijaitsisi, mikäli riistaa olisi ollut tarjolla. Onnekseni en sillä hetkellä ollut nälkäinen, mutta tunsin myötätuntoa varsinkion kuningattaria kohtaan, joiden oli jaksettava vahtia pentuja, joiden perässä pysyminen näytti toisinaan olevan haastavaa. Huomioni kiinnittyi Hehkuaskeleeseen, joka ilmestyi parantajan pesän uloskäynnistä, ja menin hänen luokseen kysyvä ilme kasvoillani.
”Huomenta, Kuuratassa”, parantaja tervehti tavalliseen tapaansa ystävällisesti, mutta katsoi ohitseni kohti toisella puolella leiriä olevaa Punatähteä ja vaikutti muutenkin hieman levottomalta. Luultavasti hänellä oli päällikölle asiaa, joka ehkä koski mestariani tai sitten parantajan yrttivarastot olivat käymässä lehtikadon kylmyyden takia vähiin. Musta naaras kohotti kulmiaan, kun ajatuksissani olin unohtanut vastata hänen tervehdykseensä.
”Mietin vain, tuleeko Jyrkänneloikka pian kuntoon. En ole päässyt vielä kertaakaan kunnolla harjoittelemaan ja monet oppilaat ovat paljon minua edellä”, sopersin nopeasti, mutta jatkoin, ennen kuin parantaja ehti sanoa sanaakaan.
”Mutta sinulla on varmaan tärkeämpääkin tekemistä, joten toiste sitten”, huokaisin ja käännyin lähteäkseni takaisin oppilaiden pesälle, jos keksisin edes jotakin tekemistä kaikella sillä ajalla, jota harjoituksieni keskeytyminen aiheutti. Oli turhauttavaa, etten voinut tehdä mitään klaanin hyväksi vain siksi, että olin oppilas. Toisaalta, mitä olisin muka voinut edes tehdä? En osannut saalistaa, joten ei minusta olisi ollut hyötyä, vaikka olisin päässyt leirin ulkopuolelle. Laahustin hitain askelin kohti oppilaiden pesää, kunnes kuulin Punatähden äänen takaani.
”Odotahan hetki, Kuuratassu!” päällikkö naukaisi kuuluvalla äänellä ja jähmetyin siihen paikkaan, sekä tunsin sydämeni jättävän lyönnin välistä. En ollut monesti puhunut hänen kanssaan, ja oppilaaksi nimittämistäni lukuun ottamatta, viimeisin kerta oli, kun olin olin pentuna karkaamassa leiristä. En tosin ehtinyt leirin uloskäyntiä pidemmälle, kun olin lähestulkoon törmännyt Punatähteen ja sain tuolta paljon toruja.
Käännyin kohti päällikköä ja nyökkäsin yrittäen vaikuttaa kohteliaalta. Jännitys kuitenkin haihtui, kun huomasin ettei hän ainakaan näyttänyt vihaiselta, joten en siis kaiketi ollut tyrinyt mitään.
”Uskon, että Jyrkänneloikan oppilaana, hänen haavoittuminen on sinustakin hyvin ikävää. Sovin siis Kaaostuhon kanssa, että hän pitää sinulle joitakin harjoituksia, kunnes mestarisi on jälleen kunnossa, mikä toivon mukaan tapahtuu”, Punatähti naukui tyynellä äänellä ja katsoi Kaaostuhon suuntaa, joka istui leirin uloskäynnin vierellä vilkuillen suuntaamme.
”Hienoa”, vastasin lyhyesti ja nyökkäsin kiitoksena. Tietenkin olin tyytyväinen, että pääsin viimein harjoittelemaan, mutta Kaaostuho ei ollut klaanin kaikkein miellyttävintä seuraa, ja mikäli saisin valita Jyrkänneloikan ja hänen väliltä, valitsisin Jyrkänneloikan, vaikka tuo olikin vaativa. Kävelin uloskäynnille, mutta tällä kertaa rivakammin askelin, sillä sen luona odottavan vaaleanharmaan soturin eleet olivat jo kärsimättömiä. Kolli tervehti terävällä nyökkäyksellä ja asteli sanaakaan sanomatta edelläni ulos leiristä, suunnaten vähän matkan päässä olevalle pienelle aukiolle, jossa Jyrkänneloikka oli kertonut taisteluharjoitusten monesti pidettävän.
Lyyhistyin uupuneena maahan henkeä haukkoen ja hädin tuskin erotin Kaaostuhon ääriviivat muusta ympäristöstä, siilä kaikki näytti sumealta. Soturin ilme oli hieman paheksuva, mutta ainakaan minun ei tarvinnut puolustautua enää yhdeltäkään harjoitusiskulta. Hän oli jäänyt seisomaan parin ketunmitan päähän, eikä toistaiseksi näyttänyt jatkavan harjoitusta. Nousin haparoiden takaisin neljälle jalalle, kun tunsin sykkeeni jälleen tasaantuvan, eikä maailma enää pyörinyt ympärilläni. Kaaostuho oli selvästi kokenut taistelija ja jopa melko hyvä opettamaan, mutta toisinaan tuntui, että häntä huvitti ajaa minut äärirajoille. Irvistin pienesti ja katsoin kollia tyynesti silmiin, enkä aikonut suoda hänelle enää iloa nähdä väsymystäni. Silmänräpäyksessä Kaaostuho oli kuitenkin taas loikannut ilmaan, laskeutuen sulavasti eteeni ja nousten takajalkojensa varaan aikomuksena iskeä minua etutassuillaa. Tällä kertaa olin kuitenkin varautunut, joten painuin matalaksi ja ponnistin takajaloillani niin, että oikeassa taistelussa olisin pystynyt vahingoittamaan hänen suojaamatonta vatsaansa. Soturi horjahti sivuun, mutten ollut enää varma, kuinka olisin voinut siitä jatkaa, mutta Kaaostuho oli onneksi sillä kertaa armollisempi.
”Sinun on oltava itsevarmempi, sillä oikeassa tilanteessa vastustaja olisi ehtinyt jo hyökätä uudelleen”, kolli murahti ja astui lähemmäksi.
”Mutta se menkööt ensikertalaisuuden piikkiin. Tämä riittää tältä päivältä, joten palaamme takaisin leiriin, ja toivon mukaan partio on saanut napattua riistaa”, hän jatkoi ja kääntyi takaisin leirin suuntaan. Aurinko oli jo jonkin aikaa sitten laskenut, mutta tähdet olivat vielä piilossa pilviverhon takana. Hämärässä reviiri näytti paljon mielenkiintoisemmalta, enkä voinut olla miettimättä, huomaisiko Kaaostuho edes, vaikka katoaisinkin hänen matkastaan omille teilleni. Epäilin sitä kuitenkin suuresti ja nälkä kurni jo vatsassani, joten tutkimusmatka saisi jäädä toiseen kertaan. Leirin sisäänkäynnin edessä soturi vilkaisi minua lapansa yli.
”Harjoittelemme huomenna auringonnousun aikaan vaanimista, joten ole ajoissa valmiina”, hän sanoi tylysti ja astui sisälle leiriin. Seurasin hänen perässään ja kiinnitin huomioni tuoresaaliskasaan, joka oli saanut hieman täydennystä, mutta oli silti säälittävän pieni. Väsymys kuitenkin voitti, joten päätin vain palata oppilaiden pesälle ja kaatua makuupaikalleni.
//760 sanaa
