Kuuratassu
Kirjoittaja: Siru
Pälyilin oppilaiden pesän havukaton alta suurikokoista, harmaata soturia, joka laski kaksi jotakin jyrsijää muistuttavaa muiden tuoresaaliiden joukkoon ja vaihtoi pari sanaa varapäällikkö Surmakynnen kanssa. Tuon kollin oli tarkoitus toimia mestarinani ja olin jo ehtinyt kuulla muilta klaanin kissoilta, kuinka vaativa hän osasikaan olla, enkä takuulla pääsisi helpolla hänen oppilaanaa. Pala nousi kurkkuuni, sillä tänään Jyrkänneloikan oli tarkoitus pitää ensimmäinen oppituntini, enkä ollut nukkunut edellisen yön aikana juuri lainkaan ja luomeni tuntuivat raskailta, vaikkei aurinko ollut edes huipussaan. Luultavasti hän ei päästäisi minua pälkähästä, ennen kuin pystyisin hiipimään kuivuneiden lehtien päällä päästämättä ääntäkään. ”Mene muualle haaveilemaan”, kuulin Turmatassun murahduksen, hetkeä ennen kuin tuo tönäisi minut vaivattomasti sivuun pesän suuaukosta. Havahduin nopeasti ja ehdin napata hampaillani kiinni vanhemman oppilaan harmaasta hännästä, mutta päästin välittömästä irti, kun hän kääntyi ja loi murhanhimoisen katseen suoraa harmaisiin silmiini, joita siristin ilkikurisesti ja irvistin pienesti paljastaen valkeat kulmahampaani. ”Kuningattarien on parempi pitää pentujaan paremmin silmällä. Olet varsinainen kakara”, Turmatassu sihahti ja kääntyi kokonaan suuntaani, eikä vieläkään irrottanut katsettaan silmistäni. Huokaisin syvään pitkästyneesti ja jatkoin samalla mitalla kollin aloittamaa tuijotuskilpailua, joka päättyi kun hän viimein tuhahti ja vilkaisi olkansa yli leirin keskiaukiota. Jossa Jyrkänneloikka seisoi edelleen, mutta tällä kertaa hän vaihtoi kieliä Luminenän kanssa. ”Luminenä kertoi aamulla, että harjoittelemme tänään neljästään. Jyrkänneloikkahan on mestarisi, eikö?” oppilas kysyi kireällä äänensävyllä. Nyökkäsin hitain elein ja astuin viimein kunnolla ulos pesän suuaukosta, kun pari muuta oppilasta oli kävelemässä aukiolta suuntaamme. ”Valitettavasti”, huokaisin. Olin ehkä turhan ennakkoluuloinen mestariani kohtaan, sillä olimmehan hädin tuskin kunnolla edes puhuneet. Olin kuitenkin joskus kuullut, kuinka hän oli moittinut tytärtään, Tuhkatassua. Turmatassun ilme oli muuttunut ärtyneestä vahingoniloiseen. ”Punatähti on sitten hyvin älykäs päällikkö. Ehkä Jyrkänneloikka opettaa sinulle, kuinka osoittaa kunnioitusta klaanitovereitasi kohtaan”, kolli virnuili. Turmatassu taisi kuulua kaikkein vanhimpiin oppilaisiin, muttei häntä vielä kuitenkaan oltu nimitetty soturiksi, eikä hän ollut paljoa minua suurikokoisempi. Hän oli kuitenkin tullut klaaniin erakkona, mutta muuta en tiennyt hänestä. ”Ehkäpä, mutta sinulle hän antoi mestariksi Luminenän luultavasti siksi, että hän sääli sinua. Missä lie myyrien kolossa olet joutunut pentuna elämään”, tuhahdin, mutta madalsin ääntäni hieman, sillä huomasin tummanruskean naarassoturin lähestyvän meitä Jyrkänneloikka rinnallaan. Olin tosin helpottunut, sillä Turmatassun kasvot olivat jälleen vääntyneet vihaiseen irvistykseen, joka tyyntyi vasta tuon kuullessa mestarinsa äänen takanaan. ”Hei, Kuuratassu! Turmatassu taisikin jo kertoa sinulle, että pidämme tämän harjoituskerran yhdessä, mutta ensin käymme kiertämässä reviirin rajat”, naaras naukaisi tyynellä ja ystävällisellä äänellään. Omalla tavallani pidin soturin olemuksesta, tai ainakin se toi vaihtelua Turmatassun valloittavaan luonteeseen. Tummanharmaa oppilaan ilme vaihtui jälleen, tällä kertaa pettymyksensekaiseen. ”Täytyykö meidän muka mennä heidän mukaansa. Sehän on vain ajanhukkaa”, kolli mutisi vältellen katsekontaktia Jyrkänneloikan kanssa, joka häntä sivalsi ilmaa levottomasti. ”Teet kuten mestarisi sanoo. Lähdemme välittömästi”, mestarini naukaisi tiukalla äänensävyllä ja lähti Luminenä kannoillaan suuntaamaan kohti leirin uloskäyntiä. Kohautin lapojani ja vilkaisin vilpittömän myötätuntoisesti Turmatassua, ennen kuin otin soturin kiinni parilla loikalla. Olin kerran pentuna käynyt isäni kanssa leirin ulkopuolella, mutta vain hetken aikaa ja aivan sisäänkäynnin vieressä, joten innostus luonnollisesti poltti rinnassani ja kuvittelin mielessäni, miltä muu reviiri mahtoi näyttää. Lumi oli peittänyt suurimman osan maasta, muttei se kuitenkaan ollut niin syvää, että siinä kahlaaminen olisi ollut kovinkaan rankkaa, ellei sitten omistanut lyhyitä töppöjalkoja. Lumi oli myös peittänyt kuusten oksat, joilla kyyhötti pieniä lintuja. ”Pysykää perässä, mutta kysykään jos on kysyttävää. Suuntaamme ensin joelle, jota pitkin jatkamme kohti hehkulampea”, Jyrkänneloikka selitti, mutta hädin tuskin kuulin lopun hänen puheestaan, sillä juuri sillä hetkellä olin keskittynyt sisäistämään kaiken uudesta ympäristöstä. Vaikka kiersimme vain osan reviiristä, ei aikaa ollut enää harjoituksille, sillä Jyrkänneloikan oli lähdettävä partioon. Istuin Turmatassun vierellä leirin aukiolla ja mulkoilimme toisiamme, mutta emme enää siksi, että olisimme pitäneet vihaa toisillemme, vaan tilanne turhautti meitä molempia. Tummanharmaata kollia tosin enemmän. Reviirin kierto oli pian käynyt tylsäksi ja hidas eteneminen tuntui kylmänä pistelynä tassuissa. ”En keksi turhempaa tapaa käyttää päivää. En käsitä, miksi Luminenä halusi roikkua teidän mukana, vaikka hän olen paljon edellä sinua”, tuo mutisi ja painoi paljastetut kyntensä huurteiseen maahan, jota peitti kerros lunta. ”Ihan kuin se olisi minun syytäni, ettei Punatähti nimittänyt minua aiemmin oppilaaksi. En nimittäin olisi pistänyt pahakseni. Mutta olen samaa mieltä, että Luminenä olisi voinut viedä sinut mielummin opettelemaan vaikka sitten makuupaikkojen siivousta. Reviirin kierto olisi ollut huomattavasti siedettävämpää”, haukottelin pitkään ja katsoin taivaalle huomaten, kuinka ilta oli jo hämärtymässä ja taivas pudotti muutamia valkeita hiutaleita kuonolleni. Partion olisi kaiketi pitänyt jo palata. Samassa leirin sisäänkäynnin suunnalta kuului askelia, jota seurasi levottomat naukaisut joista hädin tuskin sai selvää. Partioon kuuluneilla kissoilla oli siellä täällä haavoja ja kohtia, joista oli irronnut suuriakin karvatuppoja, mutta huomioni kiinnittyi niistä Punatähteen, joka kantoi Jyrkänneloikkaa parantajan pesälle. Tönäisin Turmatassun kylkeä ja osoitin näkyä katseellani. ”Hienoa, ehkä nyt Punatähti nimittää sinulle uuden mestarin”, kolli naukaisi ilkikurisesti, eikä tainnut edes ajatella tilanteen mahdollista vakavuutta. ”Tai sitten pääset jatkamaan harjoituksia vasta, kun hän toipuu – jos toipuu”, tuo jatkoi. Siristin silmiäni ja pohdin, mitä partion aikana oli oikein tapahtunut. ”Älä sano. En toivo kuolemaa edes hänelle, mutta haluan kyllä tietää, mikä heitä vastaan hyökkäsi”, naukaisin mitäänsanomattomasti. Hetken kuluttua Jyrkänneloikan tytär poistui parantajan pesästä ja olin jo lähdössä kysymään tuolta hänen isänsä tilanteesta, mutta muutin mieleni huomatessani uupumuksen hänen kasvoillaan. Tuhkatassu katosi oppilaiden pesään, jonne Turmatassu seurasi häntä, mutta minä sen sijaan paloin yhä halusta tiedustella mestarini tilanteesta. Vilkaisin sisään parantajan pesään, jossa kohtasin heti Hehkuaskeleen. ”Olitko sinäkin mukana partiossa? Tarvitsetko jotakin?” musta naaras kysyi. Pudistin päätäni ja kiersin katseellani pesää. ”Halusin vain tietää, kuinka Jyrkänneloikan käy”, naukaisin hieman epäröiden, mutta parantajan tyyni ilme onnistui rauhoittamaan mieltäni hieman. ”Tein parhaani, jotta hän selviää, mutta Jyrkänneloikka tarvitsee nyt paljon lepoa. Aika näyttää, kuinka käy, mutta ei kannata olla tässä vaiheessa epätoivoinen”, Hehkuaskel vakuutti ujosti hymyillen ja vastasin tuohon hymyyn jollakin sen tapaisella. Päästyäni jälleen pehmeälle, sammaleiselle pedilleni, nukahdin välittömästi ummistettua silmäni.
//932 sanaa
