Kuutamolaine

Kuutamolaineesta tuntui kummalliselta, kun hän pesi multaa klaanitoverinsa korvista. Siitä oli aikaa kun he viimeksi Talvikkitakun kanssa olivat olleet näin lähekkäin. Ajatella, että he olivat joskus tehneet tätä päivittäin – että he olivat olleet näin läheiset.
Talvikkitakun lämmin keho soturin turkkia vasten tuntui niin hyvältä että hän melkein alkoi kehrätä. Onnekseen hän ei ehtinyt sinne asti, sillä kohta heidät keskeytti naukaisu, joka melkein hyysi Kuutamolaineen veren.
“Kuutamolaine.” Virnakukka astui esiin puiden varjosta kuin itse paholainen. Naaraan silmissä oli kylmä, lähestulkoon murhaava katse. Kuutamolaine nielaisi, mutta ei onnistunut saamaan kurkkuunsa noussutta palasta irti.
Talvikkitakku laukaisi typerän vitsin, johon kukaan ei reagoinut. Virnakukka ja Kuutamolaine olivat liian keskittyneitä heidän väliseensä hyiseen tuijotuskilpailuun, jonka Kuutamolaine tiesi häviävänsä.
“Armaani”, Virnakukka puhui yhtäkkiä kovin suloisesti, “minulla on sinulle vähän kahden keskistä asiaa. Tulisitko käymään tuolla noin?” Naaras hymyili herttaisesti, mutta hänen silmänsä puhuivat toista kun ne vilkaisivat Talvikkitakkua kohti.
“T-totta kai”, Kuutamolaine ynähti ja kompuroi kiireen vilkkaa ylös. Hän vetäytyi kauemmaksi Talvikkitakusta ja kipitti kuuliaisesti kumppaninsa perään.
“Mihin te nyt menette?” Talvikkitakku vaati saada tietää ja oli kaiketi aikeissa lähteä heidän peräänsä, kun Virnakukka käännähti huuli irvessä takkuturkkista soturia kohti ja ärähti:
“Tämä asia ei koske sinua. Pysy kaukana meistä! Etkö ole aiheuttanut jo tarpeeksi harmia Kuutamolaine-paralle?”
Kuutamolaine hieman hämmentyi, kun yhtäkkiä Virnakukka kietoi häntänsä hänen ympärilleen ja lähti taluttamaan häntä pois paikalta kuin eksynyttä pentua. Hetken ajan hän oli jo ehtinyt luulla olevansa pulas-
“Näinkö paljon minä sinulle merkitsen?” Virnakukka tuuppasi mustavalkoista naarasta tylysti ja hän horjahti kohti jokea, jonka ääreen he olivat tulleet. “Kaiken sen jälkeen, mitä olen tehnyt sinun – meidän – eteemme, sinä palkitset minut nuoleskelemalla tuon kissan irvikuvan korvia? Oletko tapaillut häntä salassa minulta?” Virnakukka astui lähemmäksi uhkaava kiilto silmissään. “Oletko sinä valehdellut minulle?”
“En!” Kuutamolaine henkäisi silmät lautasen kokoisina. “Minä vain autoin häntä puhdistamaan mullat korvistaan! Hän oli jumissa kolossa ja minä -”
“Valheita!” Virnakukka läimäisi häntä poskelle tassullaan. Kuutamolaine tunsi kirvelyä naamassaan ja haistoi veren. “Sinun pitäisi olla uskollinen vain ja ainoastaan minulle! Minä olen sinun kumppanisi, eikä se ketunlöyhkä!”
Kuutamolaineen valtasi äkillinen päättäväisyyden puuska. Hän ei antaisi Virnakukan syyttää häntä asioista, joihin naaras todellisuudessa itse oli syyllinen. “Minäkö muka en ole uskollinen? Entäs sitten sinä? Olet aina katselemassa toisten perään ja ylistämässä sitä, miten paljon parempia he ovat kuin minä.” Itsensä suoristaen hän seisoi vastakkain kumppaninsa kanssa, vastaten samalla mitalla tämän tiukkaan tuijotukseen.
Virnakukka vetäisi henkeä tyrmistyneenä. “Sinusta on tullut aivan harhainen! Sinun olisi syytä käydä Leimusilmän luona.”
“Jos tässä jonkun pitäisi käydä Leimusilmän luona, niin sinun”, Kuutamolaine sihahti ja viuhtoi hännäntöpöään kiihtyneesti, “jos olisin tiennyt, millainen piru sinä todellisuudessa olet, en olisi koskaan ryhtynyt kumppaniksesi!”
Sen sanominen tuntui yllättävän vapauttavalta. Kuin raskas paino olisi poistunut hänen lavoiltaan. Virnakukkaa se tosin ei miellyttänyt.
“Sinä kiittämätön…” Varoittamatta valkoharmaa soturi syöksyi häntä päin ja painoi hänet maata vasten. Kuutamolaine vinkaisi ja yritti kiemurrella itsensä vapaaksi, mutta Virnakukka oli naulinnut hänet paikoilleen. “Sinä kuulut minulle, yksin minulle! Et enää koskaan puhu minusta noin epäkunnioittavasti, onko selvä?” Kynnet pureutuivat syvemmälle Kuutamolaineen turkkiin, ja naaras tunsi niiden uppoavan nahkaansa asti. “Onko selvä?” Virnakukan hengitys tuntui liekeiltä hänen viiksissään.
Kuutamolaine tapitti häntä muutaman silmänräpäyksen ajan pelon vallassa. Hän oli jo alistumassa kohtaloonsa, mutta sitten sama voimaantumisen tunne kulki hänen lävitseen kuin hetkiä aiemmin. Hän ei halunnut elää elämäänsä Virnakukan käpälän alla.
“Pysy… kaukana… minusta!” Kuutamolaine potkaisi takajaloillaan koko voimansa edestä Virnakukan alavatsaan. Naaras lennähti potkun voimasta hänen ylitseen suoraan kuohuvaa jokea kohti. Viime hetkellä tämä onnistui tarttumaan kynsillään kiinni uoman reunasta.
“Kuutamolaine! Auta minua!” Naaraan silmät olivat kauhusta ammollaan. Kuutamolaine makasi vielä hengästyneenä maassa, kun soturin ote lipesi ja tämä tipahti veteen.
Sitten tuli hiljaista.
Niin hiljaista, että Kuutamolaine ehti hiljakseen tajuta, mitä juuri oli tapahtunut.
“Ei.” Hän raahautui lähelle reunaa kurkistaakseen alas, mutta tumma vesi oli nielaissut Virnakukan sisuksiinsa. “Ei, ei, ei…”
Takaa kuului rasahdus, ja Kuutamolaine käännähti kauhuissaan katsomaan, kun Talvikkitakku asteli esiin. Naaraan ilmeestä päätellen tämä oli nähnyt, mitä juuri oli tapahtunut.
Nähnyt, miten Kuutamolaine oli aiheuttanut oman kumppaninsa kuoleman.

//Tale? D:

Author: EmppuOmppu

.